— Niin, äiti niin luulkoon, ett'ei Berndt'in tovereilla olisi kelloja; niin, hän on siitä puhunut monta kertaa, että heillä on aivan monta kelloa luokalla, ja niin seisoskelevat ja vertailevat ja kehuvat he … ja Berndt vaan, jolla ei ole kelloa. Kulta, hyvä äitiseni, pyytäkää isältä! Minä autan kanssa.
Samassa silmänräpäyksessä kuultiin eteisen ovien aukenevan ja hiljainen rautalinkun rapina. Se ei ollut kuitenkaan muuta kuin pari kahle-koiraa, jotka tulivat isäntänsä, kapteeni Filip Berndtsson'in, seurassa, joka oli ollut ulkona metsästämässä, sillä Jumala oli antanut sataa viti-lunta, eikä kapteeni jättänyt hyvää tilaisuutta koskaan käyttämättä.
Muutaman hetken kuluttua astui hän sisään, vaan Maria seisoi niiaten oven luona ja veitikkamaisesti hymyillen: — Isä pyyhkikää jalkanne mattoon, sillä nähkääs, täällä on hiljan pesty.
— Ho, hoh, vai niin … hm, niin, se saattaa olla niin. Hyvää päivää, äiti, hyvää päivää, Maria! Minä sain vaan yhden jänes-raukan, joka on tuolla laukussa… Anna Skott'ille ja Flintalle vähän ruokaa; he ovat niin tyhjiä, että maha on tarttunut selkärankaan. Kas niin, Maria, olenko minä nyt soma? kysyi hän tytöltä, katsellessansa isoja saappaitansa.
— Niin, nythän te isä olette hieno kuni prinssi.
Kaptenska, joka päätänsä nyykäyttäen oli rientänyt kyökkiin, tuli sisään tarjottimella, jossa itse "kahvikaisella" eli pannulla oli paikkansa; nyt piti juotaman kahvia, sillä nyt oli jouluaaton aamu.
— Ja te olette odottaneet minua.
— Sen me teimme mielellämme, pikku Filippini … tule ja istu.
— Kuinka on Göthildan laita? Hän yski viime yönä vallan kauheasti, — sanoi kapteeni. — Tiedätkös, äiti, se vaivaa minua nähdä kuinka tuo tyttöparka huononee, hän, joka ennen oli niin pyyleä ja punaposkinen ja väkevä kuin karhu … ja nyt…
— Oh, Jumalan kiitos, hän nukkui sitten, ja nyt on hän jokseenkin voimakas… Jumalan avulla, Jumalan avulla.