Kun oli pöydästä päästy, niin asetettiin Göthilda kuninkaalliselle valta-istuimellensa, vaatetetulle istuimelle, jonka yli oli taivas, ja isä sanoi: — Nyt tulee jokaisen pyytää armoa kuningattareltamme; minä alan: Mitä teidän majesteettinne tahtoo antaa alimmalle palvelijallensa.
— Suudelman, isä, syleilyn ja kiitoksia tästä illasta, koko ajasta! — sanoi tyttö, kurottaen laihoja käsiänsä.
— Kiitos! Jumala sinua siunatkoon, tyttöseni! sanoi kapteeni, häntä syleillen.
— Ja minä? — sanoi äiti.
— No, äitille annan minä koko taruni, Berndt saa kyllä kirjoittaa sen muistiin, ja se on äitillä oleva, silloin kun lapsi seisoo tähti-tikapuilla. Minun ei, Jumalan kiitos, ole tarvinnut piiloittaa itseäni; sen saa äitiseni, hyvä, rakas äiti — sanoi tyttö ja suuri kyynel pari kimmelsi hänen mielevissä, viisaissa silmissänsä. — Ja minä, sanoi Berndt sittenkuin tuo syvä liikutus oli loppunut ja kaikki näyttivät tyyneltä; — mitä teidän majesteettinne minulle antaa?
— Sitä, jota tahdot, Berndt; tahdo jotakin.
— Minä haluan tulla rikkaaksi, mainioksi ja mahtavaksi.
— Sen Jumala voi sinulle antaa rakas Berndt; mutta minä rukoilen
Jumalaa sinun puolestasi; sen minä lupaan.
Silloin tuli Maria, joka oli hiljaisesti katsellut juhlallisuutta, syleilemään sisartansa kaulasta, ja hän itki katkerasti.
— Ei, Göthilda, ei, minulle ei sinun tarvitse antaa mitään … ei mitään, ei mitään! Mutta rukoile sinä Jumalaa, että minä tulisin niin onnelliseksi kuin äiti, niin hyväksi kuin voin, kärsivälliseksi ja niin lohduttavaiseksi … näetkös, sen minä tahdon.