— No jatka, — pyysi Akseli.
— Niin Akseli minä toivoin enon tuovan vähäisen kirjan viheriäisessä tai punaisensa maroquin'issa, erään semmoisen, kuin minä olin neiti Arvidsköld'illä nähnyt olevan koko joukon, jonkunlaisen kalenterin … tuo asia kävisi helposti.
— Ja sitten?
— Niin, isot ajat odotettuani, tuli eno seitsemä-nioksinen kirja kädessä.
— Seitsemässä niteessä?
— Niin, seitsemässä nioksessa. "Meidän tulee", sanoi eno, "tehdä pieni historiallinen kurssi, tuo on hyvä historia, vaikkei se siinä, mitä se Ruotsiin koskee, ole luotettava; nuo hyvät ranskalaiset eivät taida koskaan oppia nimiä." Pieni kurssi historiassa, ajattelin minä; ja minä olen jo tutkinut läpi kotoisin, jo koko joukon historiaa. — Mistä alamme? kysyin minä; sillä se oli minulle mahdotonta aaveksia, että eno vaatisi kahdeksantoista vuotiaalta tytöltä, että hän lukisi seitsemän nidettä maailman historiaa.
— "Alusta luonnollisesti", sanoi eno, istuen, varsin kuin jos se olisi selvä asia.
Akseli nauroi. — No, sitten sait työtä.
— Niin Jumalani! Kuinka onnettoman ikävää oli ensimäinen nios; mutta eno otti kysyäksensä minulta, ymmärsinkö minä kieltä oikein, ja minun tuli tehdä selvä siitä, kuin olin lukenut.
— Eno kai tahtoi, sanoi Akseli, — antaa sinun tunnollesi toisen suunnan.