— Niin, kuin eno tietää … mutta sitten…
— Sitten, lapseni?
— Niin, eno, sittenkuin minä olin oppinut ranskaa, niin en minä ymmärtänyt, mitä minun tuli sillä tehdä oikeastaan. Ainoat, mitä minä sillä kielellä olin nähnyt, olivat romaanit; no hyvä kyllä, mutta päivittäin lukea romaaneja on melkein sama, kuin että vuosi umpeen elää hedelmäkeitolla ja syltyksi tehdyillä peuran kynsillä; se voi olla varsin hyvä yhden kerran, ja vaikka useimminkin, mutta alinomaa … ei, tulee lopulta niin tyhjäksi sielunen, kun viimeinkin tietää…
Hän hymyili.
— Mitä tiedetään, lapseni? Jatka!
— Niin, kun on lukenut kolmesataa romaania, niin tietää, esimerkiksi, että kaksisataa kuusikymmentä rakastavaa ovat saaneet toinentoisensa ja neljäkymmentä tullut onnettomiksi, ja niin edespäin.
— Mutta lapset, romaani on kuvaus elämästä.
— Niin, eno, olkoon vaan, mutta sitten olisi parempi tutkia itse elämää. Ei opi kasvioppia rouvalta, joka valmistaa teennäis-kukkia, vaan ulkona luonnossa elävien kukkien seassa. Ei, eno, niin vaikeata kuin alulta oli, niin kiitän minä teitä nyt.
— Mistä, lapseni? Anna Akselin kuulla kuinka me molemmat askaroimme, sen sijaan, että olisi ikävä.
— Niin, tiedätkö, Akseli, kun minä tulin — se oli äitin kuoltua, silloin otti eno minut — kun minä tulin, olin minä koko näppärä mamselli pienokainen, joka taisi ranskaa, saksaa ja vähän englannin kieltäkin. Eno kysyi taitojani, enkä minä ollut hidas kertomaan hänelle, että minä taisin ranskaa parhain. Se ilahuttaa minua, sanoi eno, sitten saatat sinä lukea minulle ääneeti. — Niin, Herran tieten. Eräänä kauniina päivänä pyysi eno minua lupaustani täyttämään. Minulla on kirja tuolla yläällä, jota lukenemme, sanoi hän. Eno hymyili, — keskeytti Emma itsensä, — mutta Jumalalle kiitos siitä.