Olisit sinä nähnyt hänet poikaijällä, — toisti kreivi silmäyksellä, joka samassa määrin vaaleni, kuin hänen mielikuvituksensa asetti hänet menneisin aikoihin. — Olisit nähnyt hänet, millä ilolla hän työskenteli, kuinka elävä hänen kuva-aistinsa oli, kun oli kysymys, millä tavoin joku vapaa hetki piki kulutettaman. Minulla on vielä tallella pieniä myllyjä ja muita mekanillisia töitä, joita hän omin käsin on tehnyt; minulla on käännöksiä vieraista kielistä; minulla on pieniä alkuperäisiä esitelmiä, joita hän lapsena kirjoitti, ja kaikissa niissä elää ripeä henki, joka pyrkii eteenpäin ja koettaa etsiä selvyyttä mukanansa. Mutta se on ohitse; imarteleminen, epäjumaloitseminen, huono ja pöyhkeä käytöstapa niillä, jotka ovat hänen kanssansa seurustelleet… Minä en tiedä, lisäsi ukko, — mutta kyllä oli paremmin minun nuoruudessani; kuitenkin luulin minä niin. Silloin saattoi olla iloinen ilman kaikkia näitä tuhansia laitoksia, kuin nyt tarvitaan huvitukseen.
— Voi nytkin olla iloinen vähällä kyllä, — muistutti Aksel, hymyillen.
— Kyllä niin, voi niin olla; mutta näyttäisi siltä kuin sielunviljelys — minä en sano sivistys, sillä se on sana, joka merkitsee kaikkia eikä mitään, — kuin sielunviljelys ei olisi kulkenut tasapainossa aikakauden muiden edistyksien kanssa taiteessa ja käytännöllisessä hoidossa: se vaikuttaa, että nyt ikäänkuin maailma löydetään tehtynä itsekseen, eikä huomata, että itse ollaan niinä voimina, joiden tulisi työskennellä, sitä vielä enemmän täydentääksensä. Ollaan kuni kuvanveistäjä, joka on suljettuna atelieriinsä, jossa ainoastaan on valmiita kuvia, tai suurien mestarien suunnitelmia, joita ei arvaa kourata … hän istuisi kädet ristissä ja nauttisi näkyä; mutta pölkkyä, johon hän tekisi, ei hän luulisi koko maailmassakaan olevan.
Heidän keskustelunsa katkaisi Emma.
— Ei, eno, — sanoi hän, — minä en voi, se on mahdotonta, niin kauan olla poissa teidän luotanne; enkä minä tiedäkään, minkävuoksi herrat istuvat noin itseksensä ja puhuvat viisaudesta, enkä minä saa olka kanssa. Eno on tehnyt minut uteliaaksi.
— Ja sinulla on täysi syy vaatimuksiisi, — hymyili ukko.
— Sinä uskonet, Akseli, Emma tässä on minun lukijattareni. Hän taisi kieliä vallan hyvin, tullessansa minun luokseni, niitä oli sisareni hänelle opettanut.
— Niin, Emma kilpaili minun kanssani, pienenä ollessamme, — sanoi Akseli, lisäten iloisesti: — Hänellä oli parempi kielipää kuin minulla.
— Niin niin, sen kyllä uskon, — nauroi Emma; — tämä, tietääkö eno, tuli siitä, että Akseli oli hidas ja haluton. Kun hänen piti "expliceraman", niin ei hän välittänyt siitä, vaan tapauksesta ja tarinasta, jonka kappale sisälsi: jos hän saattoi välttävästi luiskahtaa kielen ominaisuuksien lävitse, niin että hän sai sen tietää, niin luuli hän sen olevan tarpeeksi kyllä.
— Mutta sinä luit perusteellisesti, hymyili eno.