Muutama päivä sen jälkeen jättivät nuot hyvät ystävät Valdemarsborg^in, jossa taasen oli hiljasta.
Nuori kreivi Frans sai, heidän pois mentyä, vallan toisen luonteen. Hän puhui kuinka tuskallista maalla olo oli, kuinka mieluisasti hän matkustaisi Tukholmaan.
Eräänä päivänä tuli posti, ja kreivi sai tuon odottamattoman ilmoituksen, että hänen kälynsä, eräs vanha neiti du Valmy, oli kuollut.
— Ah, onko täti Juliana kuollut, lausui Frans; — eikö tarvitsisi mennä Utå'hon peijaisiin.
— Ei, — oli vanhan kreivin lyhyt vastaus.
— Mutta isä, kumminkin menen minä; joku meistä täytyy olla peijaisissa.
— Kuules, Frans, tätini Juliana on nyt kuollut; mutta niin hyvä kuin tätisi oli, niin juonikas oli hän… Levätköön rauhassa … mutta sinne matkustamisesta ei synny mitään.
— Mutta isä, viime aikoina on hän ollut hyvin jumalinen niin tavallista enemmän; vieläpä luullaan hänen olleen herännytkin.
— Hyvin mahdollista; minä toivon hänen kääntymisensä olleen todellinen. Mutta Frans, se, joka juonillansa lyhensi äitisi päivät, joka tuhansilla koukuilla teki elämäni katkeraksi, ja lopuksi joka ensiksi vuodatti ylpeyden myrkkyä sydämeesi — sille antakoon Jumala anteeksi — minä en sitä voi.
— Mutta, Jumalani, — sanoi Frans nauraen, — oliko tuo sitten niin pahaa, että täti Juliana antoi minulle tiedon oikeuksistani; se oli tyhmästi, että minä kerroin sen teille. Minä olisin sentäänkin kerran saanut tietää, että minä olen Valdemarsborg'in sukukartanon omistaja … ja onhan se kieltämätöntä, isä … se on asia, jota te ette kertoakaan voi estää.