— Frans, sinä olit vallan toisellainen, ennenkuin täti Juliana myrkytti sielusi; minä kadun ijankaikkisesti, että minä vaimoni sairastaessa annoin hänen tulla tänne. Siitä hetkestä tuli kirous huoneeseni, eikä se sittemmin ole luopunut täältä.
— Hyvä isä, se on raskasmielisyyttä. Jos isä muuttaisi kaupunkiin, sillä oleskella täällä maalla seuratta, tekee isän vaan synkkämieliseksi. Ihminen tarvitsee hauskuutta.
— Mitä minä sitten hävittäisin? Sano se, Frans.
— Ajan sureksemisen.
— Aika ei minusta koskaan ole ollut pitkä … omatuntoni ei ole saapa mitään sanomista minulle kahdenkesken, jota en minä mieluisesti voi, enkä tahtoisi kuulla, ja missä saan minä semmoista seuraa, kuin Kustaa kolmannen älyrikkaissa, eli niissä syvissä ajattelijoissa, jotka asuvat kirjastossani.
— Ha ha, tuo on jotakin, mutta he ovatkin kaikki tyyni kuolleita, isä kulta.
— Kuules, Frans, ei mitään kuollutta ole, kuin me voimme ajatella sen elävänä… Tiedätkö, suoraan sanoen, sinun seurakumppanisi oli minusta kuni menneen ajan kuohu, vaahto vanhoista ukoista ja vanhasta pölpöttelemisestä, joka on saanut hahmon ja joka aaveili … minusta ovat minun kirjanikin todellakin näitä elävämmät.
— Vai niin, isä ei pitänyt ystävästäni; he ovat muuten sieviä poikia kaikki, mutta heidän sivistyksensä ei ole klassillista laatua, niinkuin isä näkyy vaativan. No, eikö kukaan meistä matkusta tätini peijahaisiin?
— Ei.
— No, anti mennä sitten, — lausui Frans, jolla ei ollut rahoja kyllin omin neuvoin toimeen tullaksensa.