— Jotakin arvokasta on noissa vanhanaikaisissa katsantotavoissa, — hymisi Frans itseksensä, — ja jotakin tyhjää kaikissa nyky-aikaisissa. Ha! ainoastaan 22 vuotias, tavattoman rikkauden perijä, terve … ei päätä eikä taitoa vailla … hyvin kuulusa kaikkialla … usiampia ystäviä kuin minä tahdon … menestys kauniin sukupuolen luona, joka on kadehdittavaa: ja kuitenkin niin helvetin ikävää. Mitä tulee tehdä?
"Ei luonnollisesti mitään", sillä muutamilla kuluneilla rikseillä voin minä saada kaikkea. Jos minä tahdon tietää jotakin tieteellistä, niin on siellä aina joku hyväntahtoinen professori, joka antaa minulle johdelman; minun ei tarvitse kuoria rapuja, vaan minä saan sen asemasta syödä ravunpyrstö piirakan. Jos minä tahdon jotakin sorvatuksi, taotuksi, piirustetuksi — no kas, sen kyllä käsityöläinen tekee paremmin kuin minä; jos minä tahdon kuulla musikia, niin menen minä konserttiin, eikä minun tarvitse koskea omaa pianoani — mitä p—rua tulee sitten minun tehdä?
"Huvitella — huvitella — niin, sehän on keino.
"Tuo turhamaisuus on kuitenkin ikävintä kaikista täällä maailmassa; ja miksikä muuksi sukukartanon omistaja olisi ai'ottu, jollei siihen, että rakkailla jälkeen elävillä olisi suruton elämä?
"Todellisesti oli se täti Juliana, ihmisvainaja, joka lisäsi minun vaatimukseni, siinä on isällä oikein; mutta — ne ovatkin laillisia vaatimuksia".
LUONNA-KÄYNTI.
Nuori sukukartanon omistaja teki vähäisiä huviretkiä naapuristossa; sillä kotona oli ikävää. Serkku Emman kanssa ei maksanut vaivaa jutella — hän kuin pelkäsi häntä: Akselin kanssa hän ei enempää kuin, mitä tarpeellisuus vaati, tahtonut jutella, sillä tämä oli loukannut häntä, ja vanhalta kreiviltä sai hän kuulla nuhteita.
Hän oli siis poissa, kun eräänä kauniina päivänä iltapuolella vanhat berliniläis-vaunut, paksut ja pulsukkaat kuni tynnyri kahden hikisen hevosen vetäminä, verkalleen tulivat pihaan. Vaunut pysähtyivät oven eteen, ja keski-ikäinen mies astui niistä, kysellen vanhaa kreiviä.
Tämä oli tavallisuuden mukaan kirjastossansa kun Emma tuli sisään tuolla erinomaisella ilmoituksella, että se oli todellinen vieras, eräs, jonka kasvoja ei kukaan tuntenut.
— Anna viedä hänet vierashuoneeseni, minä tulen heti.