— No, mitä sitten? Te näytätte niin ongelmaiselta, hyvä kapteeni.
— Herra kreivi, kun te saatte kuulla asiani, niin ette te pidä sitä ihmeellisenä, jos minä olen ongelmainen.
— Mutta alkakaa sitten!
— Niin, neiti du Valmy on asunut samassa seurakunnassa kuin minäkin. Me emme ole seurustelleet hänen kanssansa, kumminkin hyvin vähäsen; hänen luonteensa oli … yhtä kaikki, me emme seurustelleet hänen kanssansa.
— Niin, minä tunnen hänen luonteensa ja hänen menetystapansa. Hän oli,
Jumala antakoon minulle anteeksi, ei kukaan muu kuin eripuraisuuden
Jumalatar Eris… Ja teidän asianne? — keskeytti, kreivi itse itsensä,
huomatessansa lausuneensa liian todellisesti tuosta vainajasta.
— Minä tulin, — toisti kapteeni, — joku aika sitten kutsutuksi neiti du Valmy'n luo. Hän oli jo silloin kipeä, mutta käveli vielä yläällä, ei kukaan aavistanut sen olevan niin lähellä. Tultuani sinne, otti hän minut vastaan ystävällisesti. "Minä olen kutsunut teitä", sanoi hän, "koska te olette kunnon mies, koska minulla on täysi luottamus teihin". Hänen muotonsa oli vallan muuttunut, niinkuin hänen olentonsakin. — Minä en saattanut muuta kuin kummastella tuota alkua, mutta neiti jatkoi: "Minä tunnen, ettei minulla ole monta päivää jälellä ja minä tahdon, niin hyvin kuin voin, toimittaa tilini eläissäni. Te tunnette minua aivan vähän", jatkoi hän, tirkistellen minua terävillä ja kuitenkin puoleksi lakastuneilla silmillänsä; — "te tunnette minua aivan vähän, mutta niin paljon tiedätte te, että viisaus on ollut minun taidollisuuteni ja sitä olen minä käyttänyt. Minulla on siis ehkä enempi, kuin te luulettekaan, itseäni nuhdeltavana."
— Juliana raukka! — huokasi kreivi.
— "Teidän tulee luvata minulle, että, niin pian kuin minä olen haudattu, matkustatte Valdemarsborg'iin, ja että jätätte langolleni tämän mytyn. Mitä se sisältää, olen minä teille kertova". Ja pitäen myttyä kädessänsä, kertoi hän minulle historian, jota paitsi olisin ennemmin tahtonut olla… Kyllin siitä, minä tiedän mitä näissä papereissa on, jotka minä olen määrätty teille jättämään.
Vanhus murti sinetin. Oli kirje neiti Julianalta, seurattuna muutamilta liitteiltä kopioittuna. Kreivin kasvot välähtivät kiistailevissa tuuteissa; saattoi huomata, että hän väkisin masensi ylenkatseellisen tunteen — mutta hän vaikeni ja luki.
— Utå'ssa, … niin, se on oikein, siellä on hän syntynyt, — hymisi kreivi itseksensä. — Minä olin Pariisissa, … enkä tullut kotiin yhteen vuoteen.