— Herran tieten, kuinka isä on juhlallinen… Hyvä isä, minä en ole vastustanut kuvaustanne, se on sangen kaunis; mutta minä olen nyt kolmenkolmatta vuotias ja, antakaa minulle anteeksi, isäni, en minä ole mikään hätikkö … en ainoastaan ylpeä, vaan rohkeakin; kysykää ystäviltäni, jos minä koskaan…
Vanha kreivi nauroi ylenkatseellisesti.
— Minä en tarkoita ulkonaista rohkeutta, senlaatuista rohkeutta, joka yhtä usein on tyhmän rohkeutta ja turhuutta kuin todellinen jalo tunto, voida uhrata henkensä hyvän asian eteen. Me emme tosiaankaan näkisi rohkeita ryöväreitä, jos tuo persoonallinen rohkeus itsestään olisi jotakin jaloa, siksi se tulee vasta tarkoituksensa kautta … tässä pyhittää tosiaankin tarkoitus keinoa. Mutta Frans, löytyy toisenlainenkin rohkeus … voida kantaa kaitselmuksen tahtoa niin, ettei musertuisi mistään kohtauksesta, kuinka kovaa se sattuukin. On rohkeus, joka korottaa meidät kaikkien tapauksien yli… Tiedätkös minkälaatuista rohkeutta tuo on?
— Niin, se on tietysti jotakin vanhanaikaista rohkeutta, semmoista, kuin korkealla Sokrates vainajalla oli, silloin kuin hän…
— Ei Frans, se kutsutaan kristilliseksi urhoollisuudeksi, kristilliseksi kärsivällisyydeksi ja varovaisuudeksi. Kuuletko sitä.
— Isä kuita! me tulemme varsin teologiaan; se on tietysti kauneimpia tieteitä, mutta…
— Minä tahdon vaan tietää, onko sinussa rohkeutta … sinä olet ylpeä,
Frans, se voi asiata auttaa… Onko sinussa rohkeutta.
Poika näkyi kiihoittuvan näistä kysymyksistä.
— Niin, isäni, minulla on enempi rohkeutta kuin te luulettekaan.
— No hyvä, Frans, lue sitten nämät paperit.