— Ensi kerran, äiti? — virkahti Liina, ja hieno puna leveni hänen poskillensa; — ensikerran oli kai…
— Vai niin, Liinasella on ennenkin ollut sisäänpääsö maailmaan, sitä en minä tiennyt, — keskeytti hänet vapaaherratar jalosti hymyillen.
— Niin, äiti, — toisti Liina totisesti, — silloinkuin minä ensi kerran pääsin herranehtoolliselle, niin…
— Vai niin, vai niin, nyt minä ymmärrän; mutta eihän se ole alottelemista maailmassa, vaan korkeastaan Herramme luona.
Liina katsoi alaspäin, ja hänen silmiänsä kasteli pari kyyneltä.
— Älä suutu, Liinaseni, mutta minä tarkoitan sinulle hyvää, hyvä lapseni.
— Hm, — sanoi patruuna, — Liinalla on kuitenkin tavallansa oikein, vaikk'ei vapaaherrattarellakaan ole väärin, toista on astua maailmaan alttarin luona ja toista salongissa, vai kuinka?
— Vallan oikein, ukkoseni; mutta kaunista on omata uskonnollinen mieli; minä rakastan pientä Liinaa tämän mielialan, tämän suloisen haaveksemisen vuoksi, joka tekee hänet sangen viehättäväksi … sinun tulisi ottaa se varteen, sinun, Attalie; silmät saavat niin kauniin ilmauksen, kun on uskonnollinen.
— Niin, siinä on sinulla oikein, vapaaherrattareni, — sanoi patruuna; — minä muistan kuningas-vainajan ajan, korkean vainajan Kaarlo kolmannentoista, joka riippuu tuolla … katsokaas, tuo punainen risti on hänen omaa tähdistöänsä, se olisi saattanut olla minullakin, jos minä olisin totellut kuningas vainajata. Rakas Anton'ini, sanoi hän minulle kerran herttua-hallitsiana ollessansa! rakas Antonini! Sinusta tulkoon vapaamuurari, sillä he ainoastaan ovat todellisia kristityitä ja heillä on syvät uskonnolliset totuudet … hm, mutta sitä ei minusta tullut.
— Sinä olit suuressa suosiossa kuningas-vainajalla — sanoi vapaaherratar, joka tiesi, että tämä kysymys ilahutti tehtaanisäntää.