Tapaukset asettivat niin, että patruuna mannerkunnan liitossa voitti moninaista ja, että kuningas oli osoittanut hänelle suurta armoa. Senvuoksi riippui hän nyt tuolla koristeena ja silmäili hymyillen pitkin huonetta. Kaunis ukonpää.
— Hm, — hymisi patruuna; — Liina on varsin kaunis, hänellä on Theolinda-vainajan silmät … nyt on ainoastaan jälellä keino naittaa hänet hyvälle miehelle ja se ajoissa, ennenkuin nuot täkäläiset teikari-haukat minun vaimoni tänne on vetänyt ja tehnyt tytön päästänsä hulluksi. Ripeys esiintyy kohta, jos sitten niin he valitsevat ja valitsevat ja saavat lopulta jonkun soman herran, joka muutamissa vuosissa tuhlaa pois koko perinnön … ei kaunista … ei kaunista!
— "Erään elinkeinolaisen on hän saava, maanviljelijän tai jonkun semmoisen, vaan ei sotilasta — nuot sotilaat ovat minusta epäluuloista väkeä. Huonot palkat on heillä, huonot asiatkin, ei mitään tehtävää, kauniit vaatteet — minkä se on joutuva?"
— "Niin, sen on joku rikas tyttö maksava, ja niin tekevät he itsensä niin herttaisiksi ja ihastuttaviksi ja tanssivat ja lierakoitsevat, siksi kuin tyttö hepukka rakastuu, ja sitten niin… — Huolettavaa on, että on tyttöjä. Attalie ei tahdo muuta parempaa kuin sellaista juuri; sillä hän rakastaa häntä töin tuskin niin paljon kuin hän hänen rahojansa."
— "Minä olen neuvotteleva vapaaherrattaren kanssa". Tämä oli tuon kunnollisen miehen mietinnön loppu.
JUHLAN RUHTINATAR.
— Hm, Liinaseni, sanoi tehtaan-isäntä hiljaa tyttärellensä, kun vapaaherratar, Attalie ja hän istuivat seurahuoneessa. — Sinä olet niin kelmeä, tyttöseni, Herran Jumala, eihän vaan vaarallista ole … toimitettu sinun huviksesi. Näetkös, me elämme nyt toisin, kuin Theolinda vainajan aikana; katsos, silloin me kömmimme ylös, Theolinda parka, hän ei saanut koskaan olla kanssa nauttimassa meidän varojamme. Ole luja, tyttöseni … hm, me saamme hauskaa, sangen hauskaa.
— Mutta, mitä minä olen puhuva, isäseni?
— Niitä ja näitä, tipuseni, niitä ja näitä, sillä ei ole niin väliä.
— Liina pienoinen on valkean ruusun näköinen, — lausui vapaaherratar, keskeyttäen tuon hiljaisen keskustelun, jota hän ei näkynyt mielellänsä sallivan, — hän on valkean ruusun näköinen; ah, se sopiikin sille, joka ensi kerran astuu maailmalle.