KIIRASTULEN KAUTTA.
Syvän lempesi sydän aavisti,
myös itse mä sua lemmin.
Vapauttani, ihanintani,
yhä, armas, tulisemmin:
Kuni uhmaten yli juorujen
taas toista mä, polo, hemmin.
Salaliekkivä hänen lempensä
veti, kylmäsi, kyti, pohti.
Manan kuilusta sua kohtahan
kuin kiirastuli johti.
Taas silmähän minun kärsivän
paratiisina sylis hohti.
Vapauttaja paras, ainoa,
tulit toivona sydämitse.
Pyrin polttavan tulen tuskista
iki autuutehen itse.
Kirkastettuna tulit vastahan,
opas taivahan, Beatrice!
VAIN SILLOIN!
Niin kiehtovana konsana ei veräjä ole narahtanut,
niin polttavana poskilleni purppura ei karahtanut!
Oli höyryhepo häipynyt jo vaanivine väkineen,
oli mennyt sekä arvo että sääty;
vain ihmisinä maalle oli jääty.
Oli raitehet jo peitossa ja asematalon pääty,
mutta vastassamme vainiot ja lehtisalot mäkineen.
Niin kiehtovasti, armahani, veräjä ompi narahtanut
vain tuomenlemu-helluntaina silloin.
Niin pulpahtaen konsana ei käkönen ole kukahtanut,
niin soinut yhä sittekin, kun kaiku sen on nukahtanut!
Olin jättäynyt joukostanne veräjätämme sulkemaan.
Ah, aukeni nyt onnelani niityt:
kuin aavistus sä seurahani liityt,
kuni kuolevahan kuolematon sydämensuvi siityt.
Näin rinnatusten lähdimme me kukkain yli kulkemaan.
Niin pulpahtaen, armahani, käkönen ompi kukahtanut
vain tuomenlemu-helluntaina silloin!
ONNEN SAARELLA.
Vierellä sinisoiluvan veen
saaremme pihapuistossa,
tummani, tule siimeheseen
morsiusilot muistossa!
Oi, mikä teho tuoksun ja meen
joikujen joen suistossa!
Taivasna kevätonneni yli
kaartuvi oman armahan syli.
Meillehän, rakas, niemitse näin
riemuja käet kukkuvat.
Läikyssä iloin liverteleväin
huolet ja surut hukkuvat.
Puut sekä kukat seppelepäin
nuorikkounta nukkuvat.
Taivasna kevätonneni yli
kiehtovi sulo vaimoni syli.