Helkyssä kesän kukkurapään
keijujen humun kuulemme,
auerta sinisaaremme tään
liitelevämme luulemme.
Lempeä suven morsiussään
hehkuvat kädet, huulemme.
Taivasna kevätonnemme yli
sulkevi sylin sykkivä syli.
HERÄÄ!
Suudelmaani, armas, heräjä,
kuura-aamun kilohon
havaa!
Sulje unten puiston veräjä,
ukset päivän ilohon
avaa!
Kohta näät sä ilmisatuja
sarjat joutsen-joluvat
hereen.
Kuljet töiden kukkalatuja,
mitkä lemmen soluvat
mereen.
Terve! seinät, pöydät anovat,
kielet kirjoverallas
helää.
Templiheljät soinnut sanovat:
Kirkas on sun kerallas
elää!
LUOJAN LIESKA.
Maasta se nousevi nuoruuttaan,
mahtaa maasta ja ampuvi alta;
leiskuvat, loiskuvat uumenet maan,
pohjaton, päätön on valtojen valta.
Vesi-emon poikina, pilvinä, höyrynä,
hankina, jäinä ja valtameren möyrynä
suvantoja, koskia soutaa.
lmassa, tuulessa tohisee,
luomisen lauluna kohisee,
kukkulat kohoo se, nevanorot noutaa.
Aurinko, luoja sä ylväs ja eho,
voittoas suitsuu voimasi teelmä.
Aurinko, armas on lempesi teho,
autuas maa, sinun hehkusi heelmä.
Varttuva lapsi on iässä ja armossa,
nuortuva voimassa, toistuva tarmossa,
luojana leimuta pyytää.
Hehkuen henkeä palavaa,
voimaa, elämätä valavaa,
luontia ikuista sisästänsä syytää.
Ihminen, kunne sä katsehes luot,
elpyvän näät elon talvenkin sylistä;
nuortuvi metsät ja manteret, suot,
kaikuvat laulelot korvesta, kylistä.
Tunnetko, ihminen, luomisen intoa,
vellovan verta ja avartavan rintoa
jäljestä talvisen jäyteen?
Tahdotko sirkkuna sirittää,
virtesi uutena virittää,
luottaos kevääsen loputtoman täyteen!
Hiljene, ystävä, nöyränä nää:
pyhä ompi maa, jota innoten poljet!
Seijasna silmä ja pystyssä pää,
pois vain korskean kengät ja soljet!
Nähkösi siunaus Siinain vuorelta:
ei kulu kukkeus voimalta nuorelta,
täynnä mi Luojan on lieskaa!
Kahlehet auo ja avauta,
heimosi matkalle havauta
maahan, mi heruupi hunajata, rieskaa!