Jo uupui kaiku laulun joikuvan,
yö vaiti, ääretönnä haavelmoipi.
Ah — saattanut en luulla —
voi äänetyyttä kuulla!
Mut haudan hiljaisesti vain se soipi.
Oi, mistä ihmehelke oikukas?
Nyt yönkö keijut häitä karkeloivat?
Ne näinkö kaikki soimahan
sais uutehen jo voimahan!
Jo, kuullos, kukkain aamukellot soivat!
Näin soi nyt yöhyt, äänetönnä näin.
On vaiti vainion ja metsän vilja.
Mut elämä kaikkivalta
soi hiljaisuuden alta,
kun nukkumaan käy rauhan valkolilja.
KUPLIA.
Lehdon siimehessä
istun luona lähtehen,
siinä leikkiessä
kirjokuplien.
Taivas kuvansa korkean
kaarsi kuplan pintahan,
kunnes varjojen
kuoli kuplanen.
Itse lähdeveessä yhä
päilyi syvällä taivas pyhä.
Metsän laulumailta
käkösen kukku pulppuaa.
Ah, kuin autuailta
kuplat kaiahtaa!
Minkä kukku helkähtää,
toivon taivas välkähtää.
Painui pilven taa
kuplain kultamaa:
lemmen lauluvuossa yhä
soipi toivon taivas pyhä.
Istun siimehessä
luona päilyn pulpukkaan,
luonnon leikkiessä
kirjokuplillaan.
Lieto oonpa kuplanen
ihmis-ulapan läikkyisen.
Korkeudesta saan
kotvaonnen vaan.
Aavan uumenissa yhä
auvon taivaspuunto pyhä.
VANHALLE ÄIDILLENI.
On ihana elämän huomen,
kun päivä purppuroi.
On ihana inehmon nuoruus,
kun lemmen laulu soi,
ja työ on soiton solina vaan
ja urhotöitä uneksitaan.
On ihana ihmisen miehuus,
kun päivä lämmön loi,
kun ylevä tekojen taivas,
ah, sielun aateloi.
On ihanin elämän ehtoo,
sen tyyni tenhokkuus,
kun soluvi sylihin aavan
jo päivän puuntavuus,
ja entismuistot armahat, oi,
kuin rauhan rannan hyminä soi.
Ja perästä pyhäisen aaton
on auvon päivä uus,
kun yleni ylitses toivon
ja uskon ainaisuus.