Eläin ukkosena huusi:
Näe huumenäky uusi!
Niin lähti ori lieskanpuna, hurja,
pälyi ratsastajan raateleva miekka.
Kyti maailmahan jättisota kurja,
jonka uhriluku — aavikkojen hiekka.
Heti toinen hepo, valju kuni aave,
ja sen ratsurilla valtakadon vaaka.
Oli leivätönnä laiha elon haave,
hätä raskas kuin hautakiven laaka.
Hepo kinterillä musta kuni hiili,
ja sen valtijalla voiton oli jousi.
Kenen onnettoman iski ruton piili,
pian tokko tuhotuskistansa nousi?
Katso, konkareja korskuvampi harmo,
jolla laakeroitu luuranko Kalma!
Kuta iskevämpi eeltäjien tarmo,
sitä ilkkuvampi tuonelan on talma.
IHMISKUNNAN TOTUUS.
Totuus? — Liha, luusto vai nilako?
Valveilla-olo? Vai unitilako?
Tottako se vai Pilatuksen pilako?
Totuus? — Ajan yössä on kysymys,
toivoton toden ääneti-pysymys,
soinnuton sana — Golgatan väsymys.
SOTAMIEHEN SUVIVIRSI.
Olen uupunut sotakentällä, jalat pettävät, pää taipuu,
ja nyt tunnen mä: minut nielevi tuhon purppuravuo.
Yli kaikkensa ken on antanut, hän vaipuu,
levon ikuisen hälle haavansa suo.