Hyvä ihmisen pian kuollehen,
syntymättömän ilo parhain.
Elon vaivasta tilin tultua
ei palkkana edes taivasta,
kuin karjalla tulos harhain.
Iki turhuutta on kaikkeus maan.
NIIN HÄN MENI ITSEENSÄ.
Ei yhtään tähteä välkä,
yltympäri ulvoo yö.
Yli yltyy henkeni nälkä,
nyt kuoleman kellot lyö.
Näin hukkuu tuhlarin henki,
kun lahjoja hoitanut ei.
Haa, heikoin taattoni renki
mun eestäni aartehet vei!
En nälkään kuolla mä aio,
ylen kurja se kuolema ois.
Kun muut ei eestäni taio,
enkö itse mä virvota vois!
Käyn luoksesi, luonto, sä taatto:
Elo entinen anteeks' suo!
Nyt tullut on työn pyhäaatto,
joka uskoni uudeksi luo.
II
TYÖHÖN!
Ehtona elämän on toiminta, työ;
työssä on ihminen onnensa seppä.
Ponteva työ ylös latvansa lyö,
toimesi taas, jota laiskuus syö,
turtuu, murtuu niinkuni leppä
suomudan syömä.
Pyrkivän eessä ei pystyä tie,
vaikkapa estehet ois satasarvet.
Tahtovan toiminta määrähän vie,
joskin se korkea, kaukana lie.
Mahda ei peikkojen mahtavat parvet,
mahtaja mies on.