I|säsi majas|sa
voimme huomata, että sanan toinen tavu (-sä-) pitkäksi laulettuna ei tunnu niin luonnottomalta kuin pääkorollinen (ma-) pitkänä. Sanan viimeinen koroton tavukaan (-sa) venytettynä ei toukkaa korvaa niin pahoin, vaikka se laulettaissa tulee kaksi kertaa niin pitkäksi kuin sanan ensi tavu. On myös otettava huomioon se seikka, että lyhyen tavun venyttäminen silloin, kun sillä tavalla syntyy kokonaan toinen, oikean mielikuvan ehkä pahastikin särkevä sana tai muuta epäselvyyttä, on vielä kiusallisempi kuin muulloin.
Lyhyen tavun asettaminen pitkän sijaan voi joskus olla hyväksyttävä siinä tapauksessa, että sen jälkeen täydennykseksi tulee paussi, kuten säkeen lopussa ja isommissa jako- eli sesuurikohdissa. Esim.:
Olette, linnut, täynnä laulu|ja,
suloa, rakkautta, sointu|ja
ja keväthenke|ä — ne| kaikki,| ne
myös lahjoittakaa Suomen lapsil|le.
(Loppusoinnuksi lyhyt tavu ei kernaasti sovi. Siitä enemmän soinnuista puhuessani.)
Tällainen paussi saattaa tietysti esiintyä vain kahden sanan välissä, mutta ei sanan sisässä. Yleensäkin runojalan tavujen varsinaisen laajuuden samoinkuin koronkin muuttaminen paremmin on sallittava, milloin se tapahtuu — samassa jalassa — kahden sanan, etenkin yksitavuisen, rajalla kuin useampitavuisen sanan sisässä. Säkeistä
Tuikah|tavat, | sammuvat
ja
Lämmin|tä ei | niistä lähde
jälkimäinen on rytmiltään parempi.