Syttynyt on soota julma,
viihan liekki leimuaa,
puunainen on j.n.e.!
Säveltäjissäkin tietysti on syytä, että täten suomalaisiinkin sanoihin sepitetyillä sävelmillä alennamme omaa kieltämme, mutta mahdotontahan yleensä on säveltää tähänastisia runojamme kielen laajuussuhteita pahasti loukkaamatta, jollei anna joka säkeistölle johonkin määrään eri sävelmää. Että tämä on epäkohta, ei voitane kieltää.
Rytmin puutteellisuus on runokielemme yleinen vika, kuten jo on edellä mainittu. Kun meillä esim. on neljä laajuudeltaan toisistaan selvästi eroavaa trokeejalkaa ja niitä ilman muuta viljellään rinnan miten sattuu, niin on luonnollista, että rytmi on pilalla. Onhan suuri rytmillinen ero esim. ilo ja taatkoon sanojen välillä, samoinkuin daktylien yleni ja taivaaseen välillä. Ja kuitenkin niin erilaisia jalkoja asetetaan toistensa vastineiksi. Runoilijamme ovat siinä kohdin menetelleet aivan kuin olisivat vain ylimalkaisesti seuranneet runousopeissamme esitettyä määrittelyä: "Runomitta on nousujen ja laskujen säännöllinen järjestys." Jos säännöllisyydellä vaadittaisiin ainoastaan sitä, että nousut ja laskut vuorotellen seuraavat toisiaan, niin esimerkkien-laiset runojalat olisivat sikin-sokin käytettyinä säännön mukaan yhtä hyväksyttäviä kuin ne ovat siten "säännöllisesti" esiintyviä. Jos taas käsitämme säännöllisyyden niin, että saman mitan eri jalkojen tulee lisäksi olla suunnilleen yhtä pitkät, niin olisi meillä runomitan määritys, joka voisi tyydyttää moniaan muun kielen vaatimukset, mutta ei meidän. Onhan selvää, että suomessa, jossa korko ja laajuus eivät mainittavasti yhdy, pitää erikseen ottaa huomioon kumpikin niistä. Ei ole suinkaan rytmin kannaltakaan yhdentekevää, sanommeko saama vaiko samaa, tuuleman vaiko tulemaan, vaikka näiden jalkojen pituus onkin jotenkin sama. Kun meillä kuitenkin tällaisia on hyväksytty toistensa vastineina, jopa pidetään esim. neljättä trokeeta parempana perustrokeen sijaisena kuin kolmatta, niin voi sitä joskus puoltaa runojen luettavuuden kannalta, mutta kummaa ei ole, että säveltäjät tuskaantuvat sellaista tekstiä käsitellessään. Laulaessa tuntuu näet paljoa pahemmin kuin lukiessa sellainen saman jalan sekä nousun että laskun laajuuden muuttaminen. Koettakaamme esim. oikealla sävelmällä laulaa:
Syttynyt on sotaa julmaa, vihaa liekki leimuaa,
niin huomaamme, miten onnistumatonta itse asiassa on tällainen "rytmin säännöttömyyden tasaantuminen sen kautta, että eri tavut täydentävät toisiansa", jota runo-oppimme puoltavat.
SIJAISJALOISTA.
Ei kuitenkaan voi seurata laajuusperiaatettakaan äärimäisyyksiin asti, eikä se ole tavotettavaakaan, koska runomitta — etenkin yksinkertainen, samoista jaloista sepitetty siten tulisi yksitoikkoinen. Runoilijalla tulee aina olla vapaus käyttää sijaisjalkojakin varsinaisten asemesta. Tämä on hänellä yksi ja tärkeäkin keino tilapäiseen sisällön vaatimaan rytmillä-kuvaamiseen. Vapaus on hänellä suurempi luettavaksi aiotun runon sepittämisessä kuin sellaisen, jonka on tarkotus olla kaikin puolin musiikkimiehiäkin tyydyttävä.
Tavallisessa puheessa samat tavut voivat eri asemissa olla johonkin määrin eri pitkät. Siten voi pitkä tavu vieläkin pidetä ja lyhyt entisestään lyhetä. Paitsi täten saattaa, joskaan ei niin kernaasti, laajuuden muutos tapahtua myöskin niin, että pitkä tavu vähän lyhenee ja lyhyt pitenee. Mutta tämä tavujen kimmoavaisuus ei suinkaan ulotu niin pitkälle, että luonnoltaan lyhyt tavu muuttuisi pitkäksi tai pitkä lyhyeksi, paitsi joissakin erikoistapauksissa. Puolipitkä tavu sen sijaan voi käydä pitkästä ja lyhyestä. Runoudessa tavujen kimmoavaisuus on samojen lakien alainen kuin puheessa.
Tämän mukaan siis, ensin pitkän tavun sijaisista puhuakseni, sopii puolipitkä tavu panna vastaamaan pitkää. Puolipitkän esiintymisestä runomitassa on jo (ks. [1] ed.) tarkemmin sanottu.
Lyhyttä tavua sitä vastoin ei sovi panna pitkän vastineeksi. (Viite [2] Jälj.) Sanakorollinen, etenkin pääkorollinen lyhyt nousussa kaikkein vähimmän soveltuu pitkän tavun sijaiseksi, koska se laulettaissa pitkäksi venytettynä kuuluu varsin pahalta. Tätä vastaan runoilijamme kuitenkin enimmän rikkovat. Lyhyen tavun asettaminen pitkän sijaan ei tähän asti hyväksytyissä runomitoissamme muualla niin usein ole tullut kysymykseenkään, sillä laskussa lyhyt (lyhyet) on ollut paikallaan ja sanakoroton lyhyt taas ei muuten ole varsin usein sopinut nousuun. Sanakorottoman lyhyen tavun venyttäminen ei tunnu niin kielikorvaa loukkaavalta. Lauteessamme säkeen