Hyviä tällaiset varsinaisia monitavuisemmat sijaisjalat ovat, kuten sanottu, jos niissä kaksi vierekkäistä lyhyttä tavua on vastaamassa yhtä varsinaisen jalan pitkää, — tietysti tässä kuten muualla edellyttäen, ettei korkoa, runomittamme tärkeintä tekijää, vastaan rikota.
Mainitsin, että esim. tanskan- ja saksankielisessä runoudessa tällaisia sijaisjalkoja viljellään. Kun otamme huomioon mainittujen kielten ja omamme erilaisuuden, myönnämme, että meidän kielemme on paljoa sopivampi näiden sijaisjalkojen käyttöön kuin mainitut germaanilaiset. Ovathan meidän lyhyet tavut enimmäkseen lyhyemmät kuin germaanilaisten kielten, nämä kun usein — konsonanttipäätteisinä — vastaavat paremmin meidän puolipitkiä; pitkät taas ovat yleensä yhtä pitkät kuin meidänkin. Kun siis esim. Goethe voi panna sellaisen muodon kuin himmlischen perustrokeen sijaan, pitäisi meidän erinomaisesti voida hyväksyä perustrokeen sijaiseksi viides daktyli.
Jos vertaa toisiinsa muotoja: halvan (murteell. hal(a)van) ja halavan, taloon ja talohon, halvaksi (hal(a)vaksi) ja halavaksi j.n.e., niin huomaa kaksi lyhyttä laajuudeltaan hyvin sopivan yhden pitkän vastineeksi.
Täten voisi kaksi lyhyttä panna pitkän sijaan sekä nousuun että laskuun, ei kuitenkaan samaan jalkaan useamman kuin yhden pitkän sijaiseksi, jottei jalan varsinainen luonne liiaksi muuttuisi. Peoneissa tuskin ollenkaan on sopivaa tätä tapaa seurata, viisitavujalat kun tuntunevat liian oudoilta, ainakin toistaiseksi.
Tällaiset sijaisjalat ovat vielä sopivat estämään yksitoikkoisuutta, joka muuten voi haitata joitakin, etupäässä samoista jaloista kokoonpantuja mittoja, joten ne siltäkin kannalta ovat suositettavia. Kuten muutkin sijaisjalat ne ovat mahdollisuuden mukaan otettavat rytmimaalauksen palvelukseen.
Vielä on näkökohta, joka puhuu näiden sijaisjalkain puolesta. Suomenkieli on, kuten luonnollista, vielä pitkäveteistä verrattuna vanhempiin sivistyskieliin. Käyttämällä edellä esitettyä menettelytapaa runokielemme tulisi tiiviimmäksi, täyteläisemmäksi, jota seikkaa ei ole aivan vähäksi arvattava. On suotavampaa, että runoratsumme ottaa silloin tällöin pari lyhyttä juoksuaskelta, kuin että se kompastumalla pidentää liian lyhyttä askelta tahtia tyydyttäväksi. Mikä etu tästä olisi runoja suomennettaessakin, on ilmeistä. Sitenhän voisi alkuperäisellä runomitalla ja lyhyydellä tyhjentävämmin suomentaa kuin nykyään, jolloin runokielemme on tarpeettomasti pidennettyä, sanojen oikea aikamitta (tempo) pitkien tavujen sijaisina olevissa lyhyissä hidastettuna.
Säveltäjille tällaiset varsinaisia jalkoja monitavuisemmat sijaiset eivät tuottane vaikeutta. Kaikissa tapauksissa ne yleensä ovat laulun lausutukseenkin nähden paremmat kuin nykyään käytännössä olevat, joissa yksi lyhyt tavu vastaa pitkää.
Mitä tulee lyhyitten tavujen sijaistavuihin, kelpaavat sellaisiksi puolipitkät, kuten ennen jo on sanottu.
Pitkä tavu sitävastoin ei kernaasti sovi lyhyttä korvaamaan. Varsinkaan sellaista tavua, jossa on pitkä vokaali, ei saisi lyhyen sijaan asettaa. Helpommin sujuu — laulaessakin — lyhyen arvoisena pitkän diftongin, varsinkin i-päätteisen, sisältävä tavu.
Koska yksi pitkä tavu pituudeltaan vastaa kahta lyhyttä, saattaa kahden vierekkäin olevan lyhyen asemesta kolmi- ja nelitavujaloissa käyttää yhtä pitkää, niinkuin yleisesti on tehtykin kolmitavujalkojen laskussa sekä vanhain että nykyiskansain runoudessa.