Vapaa sekamitta on paljoa helpporakenteisempi, ollen myöskin varsin sopiva rytmimaalaukseen. Se onkin hyvin yleinen meilläkin. Esim.:
On | poissa | Kustavi | suuri — hepo | juoksee | haltia|ton — ja | puhtahan | uskon | muuri hänen | kanssaan | murtunut | on.
Ettei tämä ole sidottua sekamittaa, näemme muista värsyistä, esim. seuraavasta, jossa itsenäiset trokeet ovat toisissa säkeenkohdissa:
Eräs | urhosa | poika | Suomen
on maassa | haavois|saan;
ei | koittane | uusi | huomen
tuon | silmähän | milloin|kaan.
Kuten näistä esimerkeistä näkyy, voi vapaissa sekasäkeissä olla milloin yksi-, milloin useampitavuinen esitahti, olematta pituudeltaan toisia vastaava. Saattaapa vapaus näissä mennä vieläkin pitemmälle, joten esitahti jää toisissa säkeissä kokonaan pois, toisissa taas on yksi- tai useampitavuinen esitahti.
Yhtä suositeltava kuin nykyään suosittu ei vapaa sekamitta kuitenkaan ole, ainakaan säveltäjän kannalta katsottuna. Varsinaisessa laulurunoudessa näyttäisikin olevan syytä tyytyä etupäässä vanhempaan sekamitan lajiin, sidottuun sekamittaan, joka kukoisti jo muinaiskreikkalaisten ja roomalaisten runoudessa ja jota heidän esimerkkiään seuraten nykyiskansatkin ovat runsaasti viljelleet. Tämä laji on sävellettäväksi edellistä paljon sopivampi, kun kaikissa säkeistöissä vastaavat kohdat ovat todella toisiansa vastaavat, samallaiset. Sidottuja sekamittoja olivat Sapphon, Asklepiadeen ja Alkaioksen säkeet ja säkeistöt ynnä monta muuta kaksi- ja kolmitavujaloista muodostettua säe- ja säkeistölajia. Ne olivat sangen vaihtelevia säännöllisestä rakenteestaan huolimatta. Niiden poljento oli niin soitannollinen ja täsmällinen ja säkeistöjen muoto poljennolla niin määrätty, että nykyiskansain runojen tavalliset kaunistuskeinot, eri sointulajit, olivat tarpeettomat. Klassillisessa runoudessa ei käytettykään alku- eikä loppusointuakaan kuin joskus aivan satunnaisesti.
Vanhain kansain esimerkkien mukaisia uusiakin sidottuja sekasäkeistöjä on monellaisia, myöskin loppusointuisia. Esimerkkinä sidotusta sekamitasta mainittakoon Oksasen "Koskenlaskijan morsiamet", jonka ensi värsy kuuluu:
"El', | armas Annani, | vaale|ne, jos | Pyörtäjä|koski | pauhaa; sen | voimaa | en tosin | vallit|se, ei | löydä se | koskaan | rauhaa, mut | kellä sen | kalliot | tiedoss' | on, niin | sille se | nöyr' on ja | voima|ton."
Saman kaavan mukaan menee koko runo. On nautinto lukea näin rytmikästä runoa, jossa laajuus on siihen määrään otettu huomioon, ettei yksikään nousutavu ole lyhyt, paitsi säkeiden lopputavuina olevista muutamat harvat. Nämätkään eivät riko rytmiä, koska jokaisen jälkeen on selvä paussi. (Kts. [2] ed.). Laskutavujen laajuus on myöskin yleensä moitteeton. Korkoa sen sijaan on joissakin paikoin loukattu.
Näytteeksi siitä, millä vapaudella meillä nykyään sekasäkeiden erilaisia jalkoja liitetään vierekkäin, pantakoon tähän joitakin säkeitä: