Rytmillisine ja tyylillis-soitannollisine edellytyksineen alkusointu hyvinkin pystyy korvaamaan loppusoinnun puutetta useissa tapauksissa, etenkin vaihtelevien, poljennollisessa suhteessa täsmällisten runomittojen yhteydessä, jolloin loppusointu ei aina ole oikein paikallaan.
Loppusointuakaan (l. riimiä) ei toki sentään ole syytä hylätä, kuten jotkut vaatisivat, joskin meillä olisi paljon rajotettava ja parannettava sen viljelemistä.
Runojalkojen laajuussuhteista jo olen kyllä puhunutkin, mutta en malta olla sanomatta niistä pari sanaa tässäkin yhteydessä, koska niiden halveksiminen loppusoinnuissamme ilmenee sikäli suuremmassa määrässä kuin lyhytalkuiset, varsinkin kaksitavuiset loppusoinnut ovat saaneet enemmän jalansijaa. Kun saman runon toisiaan vastaavien säkeistöjen vastaavaisina riimeinä on näen (väen) — aatteet (vaatteet), joista edellinen laajuudeltaan on vain puoli jälkimäisestä, niin se ei suinkaan tunnu hyvältä eikä seurattavalta. Samoin muodot loisto|si — vois ja turun — poistaa — hyvyys — voisi ovat laajuudeltaan liian kirjavat sopiakseen saman runon vastaavaisiksi riimeiksi. Sisällyskään ei tee täyttä vaikutustaan jos muotoa vastaan näinkin paljon rikotaan. Täysin hyväksyttävinä ei näet mitenkään voi pitää sellaisia vastaavaisuuksia.
Mitä erityisesti tulee sellaisiin loppusointuihin kuin syksyllä — elämä — kevättä, joita parhaatkin runoilijamme viljelevät, ne täyttävät perin huonosti tehtävänsä. Puhumattakaan nyt siitä, että loppusoinnuiksi paraiten sopivat sellaiset sanat ja tavut, joilla muutenkin sana-, mieluimmin pääkoron, ja lausekoron vaikutuksesta on huomattavampi asema kuin vain pelkän runokoron antama — kuten alku- ja puolisointukin ovat tällaisissa kohdissa vaikuttavimmat — puhumattakaan siis tästä ovat esimerkkeinä mainittujen kaltaiset loppusoinnut aivan liian lyhyet. Niiden keksimiseen uhrattu vaiva on jotenkin tuloksetonta, sillä mainittavaa soinnun vaikutusta ne tuskin tekevät. Pääasiallisesti juuri foneettisesta syystä lyhyet yksitavuiset riimit olisivat hylättävät meillä, kuten ovat enimmäkseen hylätyt muuallakin. Eivät siis sellaisetkaan tavut kuin esim. ma — tuulilla eivätkä edes vastakohtaiset se — he ole riimeinä oikein hyväksyttävät, vaikka ovatkin paremmat kuin ainoastaan runokorolliset tavut.
Yksitavuisia sanoja, jotka paraiten sopisivat yksitavuisiksi loppusoinnuiksi, on meillä vähän. Edellä esitetyn mukaan olisi näidenkin kuten muiden yksitavuisten loppusointujen käyttöä vielä rajotettava. Täten niiden muutenkin pieni määrä yhä pienenee. Kun useimmat jäljelle jääneistä harvoista jo väkisinkin tuntuvat liian jokapäiväisiltä, pitäisi siis turvautua muihin keinoihin. Yksinkertaisin sellainen olisi tietysti jättää miespuoliset riimit ilman muuta kokonaan pois. Muutamat näyttävätkin suosivan sitä menettelyä, että käytettäisiin vain etupäässä kaksi- ja useampitavuisia loppusointuja. Kieltämättä nämä, etenkin kaksitavuiset, ovatkin paljoa paremmin kielemme mukaisia kuin yksitavuiset. Kun kuitenkin runon luonne usein vaatii säkeen loppuun nousutavun eikä kahta jalkaa täyttäviä loppusointujakaan ole näihin kohtiin varsin viljalti sovitettavissa, voi tällaiset säkeet useassa tapauksessa vahingotta jättää ilman loppusointua, tietysti silloin runon kaikki vastaavaiset säkeet. Tämä käy hyvin laatuun esim. milloin alkusointu on otettu erikoisesti rytmin palvelukseen. Sellaisissa tapauksissa, jolloin kaksi- tai useampitavuinen loppusointu selvästi päättää säejakson, säe niinikään riimittömänäkin sopivasti liittyy kokonaisuuteen jakson osana, varsinkin lyhyissä perioodeissa. Esim.:
Ja kolme veljestä voittaja | nyt
näki tuotavan tuomitta|vaksi.
Oli yksi jäykkä ja ylpe|ä,
mut nöyrää, kalpeeta | kaksi.
Täten voisi säästää yksitavuiset loppusoinnut tarpeellisempiin kohtiin, etupäässä säejaksojen loppuun, milloin jakso loppuu nousutavulla. Esim.:
Päivän viime säteet | lankee
yli tutun piha|maan.
Mieleni on ahdas, | ankee
kuin ei ennen konsanaan.
Etenkin jos säejakson muut säkeet ovat loppusoinnuttomat, tuntuu yksitavuinen riimi jakson nousutavuilla päättyvissä loppusäkeissä tarpeelliselta. Esim.:
Ma yksin kannelta | soitan,
niin hiljaa hiipii | yö;
niin kummasti sävel | värjyy,
niin oudosti sydän | lyö.