Pekka käännähti kiivaasti ympäri. Hän loi tuohon virnistelevään Tuomaaseen äkäisen katseen ja aikoi juuri purkaa suustaan muutamia valittuja sanoja, kun kuvernöörin huoneen ovi avautui ja laihasäärinen lääninsihteeri huusi kärisevällä äänellä:
»Herra Heinonen olisi hyvä ja tulisi kuvernöörin puheille!»
Heikki Heinonen, ainoa kanslisteista, joka ei ollut ottanut osaa keskusteluun, vaan äänettömänä ja uutterasti kirjoitellut, nousi hitaasti ja alkoi vielä hitaammin kulkea ovea kohti. Ilon välähdys, joka hetkeksi levisi hänen kasvoilleen, antoi pian sijaa ilmeelle, joka arveluttavasti vivahti pahaan omaantuntoon.
Jospa toverit olisivat tienneet, että hän vastoin kaikkia tapoja ja traditsioneja oli käynyt tuota virkaa lääninsihteeriltä kärkkymässä! Olisipa silloin karvas keitos hänen kupissaan!
Mutta onneksi ei siitä kellään ollut aavistustakaan, ja ovelle ehdittyään oli Heikki jo saanut omantuntonsa vastaväitteet kumotuksi tuolla vanhalla sananparrella: »oma suu lähempänä kuin kontin suu», joka on itsekkäisyyden evankeliumin vankimpia kulmakiviä.
»Kontit», joidenka suun ohi haluttu makupala auttamattomasti oli luiskahtanut, katselivat hetkisen nolostuneina hänen jälkeensä sulkeutunutta ovea ja alkoivat sitten vaihtaa ajatuksiaan tapahtuvasta määräyksestä, Kaikki olivat merkillisen yksimielisiä siitä, että Heinonen ei ollut lainkaan sovelias tähän virkaan eikä edes kunnolleen ollut sen tarpeessakaan. Kenen olisi oikeuden ja kohtuuden mukaan tullut tämä toimi saada, sen jätti kumminkin jokainen sanomatta.
»Heinonen!» huudahti Mikko Manner, jonka koko hieno päällyskuori kengistä kaulukseen, jopa nenäkakkuloihinkin asti, oli velaksi otettu ja luultavasti aikoinaan joutuva »isävainajan tiliin». »Onko mokomaa ennen kuultu! Tuollainen hiljainen kuhnuri, josta Korpelan viinankeittäjät pian tekevät makkaraa… Ja miehellä hyvät ansiot; saa nostaa melkein koko palkkansa lyhentämättä!»
»Niin, ja vieläpä perintöä odotettavissa, kun vanha Heinonen kuolee», lisäsi Pekka Lampinen, jonka omat perinnöt jo aikoja sitten olivat menneet kaiken maailman teitä.
Siihen suuntaan kävi keskustelu ja sitä jatkui siksi kuin Heikki palasi kuvernöörin luota, kädessään paperi, joka neljäksi kuukaudeksi hänen käsiinsä luovutti Korpelan hallinnolliset ohjakset.
Kaikesta napinastaan ja nurinastaan huolimatta onnittelivat nyt toiset päivän sankaria, joka vanhan hyvän tavan mukaan kutsui heidät pieniin lähtökemuihin.