Näistä kemuistakin olisi kyllä yhtä ja toista kerrottavaa, mutta kun ne oikeastaan ovat kertomuksemme ulkopuolella, mainitsemme tässä vain, että seuraavana päivänä useat kanslistit kirjoittivat sahalaitaisia kirjaimia, ja Heikki, joka junassa mennä porhalsi uutta virkapaikkaansa kohti, poti ankaraa, meritautiiin vivahtavaa sairautta.

* * * * *

Korpelan pappilassa eli tähän aikaan pastori Ekin leski tyttärensä Emerentian kanssa, Pastori oli toista vuotta sitten kuollut ja leskellä oli nyt armovuosi menossa.

Rouva Eulalia Ek oli nainen, jolla oli pelätty nimi koko pitäjässä, vieläpä kappaleen matkaa sen rajojen ulkopuolellakin. Rajattoman itsevaltiuden periaatteiden mukaan hallitsi hän pappilassa, jossa pastorilla eläessään oli ollut jokseenkin yhtä paljon sanomista kuin merovingilaisilla kuninkailla majordomuksien aikana. Hänen tuimat silmänsä, jotka tuijottivat kultasankaisten lasien takaa, saivat rohkeimmankin rengin sydämen vajoamaan saapasvarsiin, ja laiskinkin torppari tarttui jättiläisvoimin työhön, kuullessaan hänen karkean äänensä etäältäkin kajahtavan.

Tällä rakastettavalla rouvalla oli jo vuosikausia kytenyt mielessä kaikki voittava ajatus: saada tyttärensä Emerentia toimitetuksi miehelään, ajatus, jota Emerentia neiti itse kaikin puolin kannatti. Mutta lienevätkö nuoret miehet pitäneet Emerentian tukkaa liian punaisena, hänen silmiään liian kieroina ja hänen vartaloaan liian luisevana, tai lienevätkö hänessä huomanneet sellaisia ominaisuuksia ja taipumuksia, joista sopivalla hoidolla saattoi kehittyä uusi painos rouva Eulaliaa — onhan vanha totuus, että omena ei putoa kauvas puusta — tai kammottiko heitä jo yksin ajatus joutua tekemisiin niin rakastettavan anopin kanssa — summa asiasta oli vain se, että Emerentia neiti oli ehtinyt arveluttavaan kohtaan elämänsä tiellä, saamatta koristaa vasemman käden nimetöntä tuolla paljon merkitsevällä kultarenkaalla. Kovin olivat olleet ahtaalla ne apulaiset, joita pastori viime elinvuosinaan oli käyttänyt. Tyttären kivääritulen ja äidin raskaan tykistön ahdistamana pyysi ja sai ensimäinen heistä jo kuukauden kuluttua siirron toiseen paikkaan; toisen, joka ei myöskään hyvällä taipunut, julisti Eulalia rouva piiritystilaan ja koetti nälällä pakottaa, häntä antautumaan, sillä seurauksella että nuori sananpalvelija menetti kokonaan hyvällä alulla olevan papillisen pyylevyytensä, ennenkuin sai leiviskänsä siirretyksi muille laitumille; kolmas, joka oman varomattomuutensa vuoksi oli pahasti sotkeutunut äidin ja tyttären pyydyksiin; tekeytyi, kun tunsi hätäpäivän päälle saavan, mielipuoleksi ja antoi viedä itsensä houruinhoitolaitokseen, josta hänet muutaman päivän kiduttua laskettiin täysin terveenä. — Hän siirtyi heti sen jälkeen papiksi Amerikkaan, josta ei lupaa palata lähimmässä tulevaisuudessa.

Ne toiveet, joita Eulalia rouvalla, oli ollut armovuodensaarnaajan suhteen, sortuivat surkeasti jo ensi iltana hänen tulonsa jälkeen, kun hän oikein näkyvälle paikalle asetti vasemman kätensä, jonka nimettömässä kiilsi paksu kultasormus. Hän oli kai kuullut huhuja tästä miesten syöjästä sijasta. Mutta kylläpä sai miespolonen kokea, miltä maistuu sikurikahvi, eltaantunut voi, kivikovat munat ja muut turmeltuneet muodot jumalanlahjoista.

Neiti Emerentiaan nämä vastoinkäymiset jo alkoivat vaikuttaa masentavasti, mutta tarmokas äiti ei vielä luopunut toiveistaan. Vahingosta viisastuneena hän kumminkin päätti muuttaa, sodankäyntitapaa: piilottaa kyntensä petolliseen pehmeyteen, tuudittaa aiotun uhrin turvallisuuden uneen ja sitten sopivassa tilaisuudessa yllättää hänet niin perinpohjin, ettei pakoon ollut ajattelemistakaan…

Heti kun v.t. nimismies Heikki Heinonen saapui pitäjään, iskivät pappilan naiset silmänsä häneen.

Siinä oli viimeinen toivon ankkuri — ainakin täällä Korpelassa. Tulevana Vapunpäivänähän meni armovuosi umpeen, ja rouvan tyttärineen täytyi muuttaa pois pappilasta, johonkin kaupunkiin. Heikki ei kyllä ollut mikään Adonis, kaukana siitä. Hänen pellavanvärinen harjastukkansa, kesakkoinen naamansa, pienet tihrusilmiinsä ja väärät säärensä tuskin olisivat sytyttäneet lemmen liekkiä kenenkään muun sydämessä kuin sellaisen immen, joka hänen kauttansa toivoi pelastusta pohjattoman yksinäisyyden syvyyksistä. Ja sellaisessa tilassa oli juuri Emerentia neiti, jonka vuoksi hän jo ensi näkemältä rakastui Heikki herraan, tarvitsematta siihen nimenomaista käskyä äidiltänsä.

Päästäkseen ensiksi tuon aiotun vävypojan tuttavuuteen alkoi Eulalia rouva yhtäkkiä tuon tuostakin tarvita neuvoja lakiasioissa. Hänelle oli milloin mikin rajanaapuri tehnyt vääryyttä. Ja vihdoin, saadakseen Heikin käymään pappilassa, keksi hän oikein nerokkaan keinon. Eräänä yönä muiden maatessa meni hän sikoläättiin, laski sieltä ulos lihavan mustan porsaan ja ajoi sen metsään, samoin kuin Israelin lapset muinoin karkoittivat korpeen syntipukkinsa. Aamulla hän nosti hirmuisen melun siitä, että porsas oli varastettu, ja lähetti hakemaan »vallesmannia» poliisitutkintoa pitämään. Heikki tulikin, otettiin ystävällisesti vastaan ja esiteltiin Emerentia neidille. Poliisitutkinnosta ei kyllä tullut mitään, sillä, juuri kun sen piti alkaa, tuli nassu, joka oli ikävystynyt aikojaan metsässä, nälästä kiljuen ja saparo solmussa täyttä laukkaa kartanolle. Mutta tuhansilla anteeksipyynnöillä siitä, että, häntä oli tullut näin turhan takia vaivatuksi, saatettiin Heikki saliin, jossa valmiiksi katettu päivällispöytä odotti. Siihen oli ladottu parasta mitä pappilassa oli, ja kun Heikki ei ollut mikään jumalanviljan vihaaja ja oli jo ennättänyt kyllästyä paistettuun läskiin ja perunoihin, joilla häntä kortteeritalossaan viisi kertaa viikossa kestittiin, tunsi hän sydämensä lämpenevän ja oikein mieltyi näihin naisiin, jotka hänestä tuntuivat olevan ylen herttaisia ja vaatimattomia. Eulalia rouva tunsi tuon vanhan viisausohjeen, että tie miehen sydämeen useimmiten käy hänen vatsansa kautta. Päivällisen jälkeen viivytettiin Heikin lähtöä jos joillakin verukkeilla, ja kun lopuksi muu ei näyttänyt auttavan, niin tarkkanäköinen rouva, joka siitä tavasta, millä Heikki päivällispöydässä otti ryypyn, oli arvannut- erään hänen heikoista puolistaan, kannatti pöytään niin muhkeat totivehkeet, että Heikki olisi halveksinut itseänsä, jos olisi laiminlyönyt näin oivallisen tilaisuuden. Kun Heikki vihdoin, syötyään vielä illallisen pappilassa, hiukan toisella kymmenellä ja mitä parhaimmalla tuulella saapui muutamien kilometrien päässä olevaan asuntoonsa, oli hän lujasti päättänyt »viljellä» tätä aineellisessa suhteessa edullista tuttavuutta, johonka häntä muuten mitä sydämellisimmin sanoin kehotettiinkin.