Siitä lähtein kävi Heikki tuhkatiheään pappilassa ja tuli peräti ystävällisiin väleihin naisväen kanssa. Ei kukaan varoittanut miesparkaa uhkaavasta vaarasta. Jos hän olisi voinut aavistaakaan, mitä aikeita hänen uusilla ystävättärillänsä oli, niin olisi hän epäilemättä siirtänyt pääkortteerinsa pitäjän etäisimpään kolkkaan. Mutta nyt »vanha Lauriini» ja muut pitäjäläiset kuullessaan Heikin tiheistä vierailuista pappilassa vain nauroivat partaansa ja odottivat ilkeällä vahingonilolla draaman kehittymistä huippuunsa. Ei edes armovuodensaarnaaja, vaikka hän Heikin tultua aviomies-ehdokkaaksi oli päässyt paljoa paremmalle muonalle ja sai Heikin turvissa vetää nahkaansa monta totilasia, katsonut omantuntonsa velvoittavan avaamaan tuon sokeasti turmioonsa syöksyvän silmiä. Ja niin kului kaksi kuukautta molemminpuolisessa tyytyväisyydessä.
Eräänä iltana heinäkuun lopulla istui Eulalia rouva tyttärineen pappilan salissa. Kumpikin oli juhlapuvussa, sillä tänään oli Eulalia rouvan syntymäpäivä ja odotettiin vieraita. Varsinkin Emerentia neiti oli pyntätty koreaksi kuin perhonen ja tuoksui kuin keskikokoinen hajuvesimyymälä. Mutta olisipa ollut synti sanoa, että hän sen kautta olisi tullut kauniimmaksi tai nuoremmaksi.
Naiset olivat nähtävästi kiihkeästi keskustelleet jostakin tärkeästä asiasta, sillä Emerentian poskipäillä paloi helakka puna ja hänen silmänsä säkenöivät päättäväisesti.
Tyttären hartaasti kuunnellessa lausui äiti seuraavat sanat, jotka nähtävästi olivat loppukivenä jossakin suurenmoisessa suunnitelmarakennuksessa:
»Ja kun olemme täten saaneet hänet kiinni, ei hänestä saa hetkeksikään hellittää. Teidät tulee heti panna kuulutukseen ja häät on vietettävä ennenkuin hänen virka-aikansa täällä päättyy. Jos hän ennen häitä pääsee käsistämme, emme koskaan enää saa häntä nähdä».
Emerentia nyökäytti päätään ja hänen sieramensa laajenivat innostuksesta kuin torven ääntä, kuulevan sota-orhin. Ja siihen päättyi neuvottelu, sillä ulkoa kuuluva ratasten jyrinä ilmoitti ensimäisten vieraiden jo saapuvan.
Vähitellen kerääntyi pappilan saliin koko Korpelan »kerma». Siellä oli »vanha Lauriini» perheineen ja hänen lastensa kotiopettajatar, sievä tyttö, jota Heikki, sivumennen sanoen, hiukan hienosteli. Siellä oli paksu, punanenäinen tilanomistaja von Bask laihoine rouvineen. Siellä oli postineiti, hiukan elähtäneen näköinen impi. Siellä oli… niin tunteehan jokainen luettelemattakin tuollaisen tavallisen maalaisseurapiirin kaikkine nimismiehen ja suntion välille sisältyvinä arvoasteineen. Ja ennen kaikkia, siellä oli v.t. nimismies Heikki Heinonen.
Yhtä hyvin tietänee myöskin jokainen, kuinka tällaisessa seurapiirissä iltapäivä tapetaan. Saman vanhan kaavan mukaan kuluivat aluksi Eulalia rouvan syntymäpäiväkemutkin. Vieraille kannettiin ensin vehnäkahvit, sitten viiniä ja marjahilloa, ja niiden nauttimista höystivät herrat syvämietteisellä keskustelulla vuodentulosta, työpalkoista, Lahnajoen sillan korjauksesta, kirkonkylän kauppiaan konkurssista y.m., naiset taas loppumattomilla piikajutuilla ja poissaolevien henkilöiden arvosteluilla. Ja niin kului aika hiljalleen, kunnes sivuhuoneesta kuuluva korea helinä ja kilinä, joka syntyy lusikoita laseihin laskettaessa, sai herrat, jotka jo kauvan olivat korvat pörhöllään sitä odotelleet, peräkanaa samoamaan pastorivainajan kamariin, jonne alttari juomauhria varten pii rakennettu.
Useat vieraat eivät illan kuluessa voineet olla huomaamatta, että emäntää ja hänen tytärtänsä jokin vaivasi. He näyttivät olevan hermostuneita, varsinkin Emerentia, joka ei kauvan viihtynyt yhdessä kohdin, vaan muutteli paikasta paikkaan. Mutta yhä koetti hän pysytellä Heikin läheisyydessä, ja jos joku olisi tarkannut hänen silmiänsä, olisi hän niissä huomannut saman ilmeen kuin saalistaan vaanivan kissan näköelimissä. Mutta Heikki ei huomannut mitään; kaikessa rauhassa hän otti osaa keskusteluun ja oli ensimäisiä miehiä edellämainitun alttarin ääressä.
Pari tuntia myöhemmin kurkisti Eulalia rouva herrojen kamarin ovesta sisään. Hetkisen katseltuaan vetäytyi hän tyytyväisen näköisenä takaisin. Hän meni Emerentian luo ja kuiskasi hänen korvaansa: