»Hän näyttää olevan kypsä. Pidä nyt varasi!»
Emerentia säpsähti ja väri hänen kasvoillaan vaihteli. Hetkisen aprikoituaan alkoi hän hiljalleen kävellä eteiseen päin. Sieltä herrojen huoneeseen vievä ovi oli auki. Emerentia asettui seisomaan ovelle ja katseli huoneeseen, josta kuului iloinen hälinä. Hän etsi silmillään Heikkiä ja huomasikin pian hänen punoittavan naamansa täysikuun tavoin paistavan savupilvien lomasta. Heikki näytti olevan hyvällä tuulella: hän puhui ja nauroi lakkaamatta, yrittipä joskus laulaa hyrähdelläkin, vaikka noista yrityksistä ei sen valmiimpaa tullut.
Emerentia, seisoessaan ovella, koetti salaa antaa Heikille viittauksia, mutta tämä ei niitä aluksi huomannut. Vihdoin kun Heikki sattumalta lähestyi ovea, sai Emerentia kuiskatuksi hänen nimensä niin, että hän sen kuuli.
Heikki tuli heti kohteliaasti, vaikka hiukan epävakaisin askelin, hänen luokseen ja kysyi, millä hän saattoi neitiä palvella.
»Tahdotteko auttaa minua, herra Heinonen?» kysyi Emerentia kaikkein suloisimmalla äänellään, joka kumminkin arveluttavasta muistutti huonosti teroitettua sahaa kuivassa kuusessa. »Minun täytyy puutarhasta noutaa retiisejä illalliseksi ja kaikki palvelustytöt ovat muissa toimissa. Tahdotteko tulla kanssani?»
»Kernaasti.» Heikki haki lakkinsa kiroillen itsekseen, että täten jäi kuulematta »vanhan Lauriinin» juuri alottama mehukas juttu, ja seurasi sitten Emerentia neitiä puutarhaan.
Mitä siellä oikeastaan tapahtui, siitä ei Heikki vielä tänäkään päivänä ole täysin selvillä. Hän ei voi käsittää, mikä sana tai liike hänen puoleltaan, heidän keskustellessaan juurikasvien viljelemisestä yleensä ja retiisien erityisesti — niin, mikä sana tai liike antoi Emerentia neidille aihetta yhtäkkiä viskata maahan kädessään olevat retiisit, kavuta hänen kaulaansa ja kuiskata: »Tätä olen jo kauvan odottanut, rakas Heikki. Olen ijäti omasi!»
Tämä on Heikin ensimäinen epäselvä muisto tuosta puutarhakohtauksesta. Sitten seurasivat tapaukset huimaavan nopeasti toisiansa. Väkevöidylle etikalle maistuva suudelma (Heikki värisee vieläkin sitä muistellessaan) sai ainakin puolet totihöyryistä haihtumaan hänen päästänsä. Mutta ennenkuin hän vielä pääsi ajatuksen alkuunkaan, mitä olisi sanottava tai tehtävä, seisoi kuin maasta kasvaneena hänen edessään Eulalia rouva, sulki hänet syliinsä, vuodatti hänen päällensä suolaisia kyyneleitä, kutsui rakkaaksi pojakseen ja antoi hänelle äidillisen siunauksensa. Heikki yritti sopertaa protestia, mutta ennenkuin hän sai sanaakaan suustansa, tarttuivat naiset hänen käsikynkkiinsä, ja sitten mentiin juoksujalkaa asuinrakennukseen. Ennenkuin Heikki tiesikään, seisoi hän keskellä salia vierasjoukossa ja kuuli Eulalia rouvan riemuitsevalla äänellä julistavan:
»Minulla on ilo arvoisille vierailleni ilmoittaa herra Heikki Heinosen ja tyttäreni Emerentian kihlaus.»
Heikki haukkoi ilmaa kuin kuivalle maalle vedetty kala, hän yritti puhua, huutaa, että tämä oli hävytön valhe, mutta ei saanut sanaakaan suustaan. Hän oli epäilemättä onnettomimman näköinen sulhasmies, mitä konsanaan on nähty! Ja jo ympäröivät häntä kaikki vieraat, hänen käsiänsä puristettiin ja hänen änkytyksensä hukkuivat onnentoivotusten huminaan. Ja sitten tarttui »vanha Lauriini» hänen käsivarteensa ja laahasi hänet totipöydän ääreen, jossa hänen täytyi »kilistää», kaikkien herrojen kanssa. Vasta sitten pääsi hän sen verran rauhaan, että saattoi hiukan hengittää.