Hetkisen mietittyään huomasi hän parhaaksi antaa asiain tänä iltana mennä menojansa. Tähän päätökseen vaikutti osaltaan kaikkien kasvoilla näkyvä ilkkuva ilme ja sieltä täältä kuuluva naurun tirskuna. Hän ei tahtonut julkisella mekkalalla antaa näille ihmisille vielä lisää ilkkumisen aihetta. Mutta huomenna! Hänen päätänsä pyörrytti ajatellessaan, kuinka hän kunnialla tästä pälkähästä pääsisi. Mutta lopuksi ajatteli hän: »kullakin päivällä olkoon omat huolensa.»
Oikealla stoalaisella tyyneydellä kesti hän sitten kaikki ne enemmän tai vähemmän karkeat pilapuheet, joita hänen päällensä herrojen puolelta sateli. Ja muutaman lasin tyhjennettyänsä tuli hän jälleen iloiselle tuulelle, melkeinpä liian iloiselle, ollakseen sulhanen. Mutta se oli siihen vanhaan hyvään aikaan, jolloin sellaisista pikkuseikoista ei lukua pidetty. Iloisuutta seurasi tavanmukainen väsymys, ja kun Eulalia rouva vierasten lähtiessä esitti, että sulhasmies jäisi taloon yöksi, ei Heikki jaksanut hangotella vastaan, vaan kömpi hänelle osotettuun vierashuoneeseen, jossa riisuutui ja heti nukkui sikeään uneen…
Aamupuolella yötä Heikki heräsi eikä aluksi ollut oikein selvillä, missä hän oli. Mutta sitten iski yhtäkkiä hirvittävä totuus salaman tavoin hänen mieleensä. Hän oli kihloissa, kihloissa hirveän syöjättären kanssa, joka oli väkivallalla ryöstänyt hänet omakseen! Ja muutaman tunnin kuluttua täytyi hänen tavata »morsiantaan» ja suud…
Heikki hypähti vuoteelta. »Tässä ei auta muu kuin kiireellinen pako», oli ainoa ajatus, joka kehittyi täysin selväksi hänen sekavissa aivoissaan.
Mutta juuri kun Heikki alkoi ruveta etsimään vaatteitaan, jotka olivat hujan hajan lattialla, kuului viereisestä huoneesta hiipiviä askeleita, jotka tuntuivat lähenevän ovea, Heikki säpsähti, kuunteli ja hypähti sitten takaisin vuoteeseen. Hän ennätti juuri vetää peitteen päällensä, kun ovi avautui ja Eulalia rouva kynttilä kädessä astui huoneeseen.
Heikkiä värisytti. Hän makasi hiljaa ja oli nukkuvinansa, mutta raotti silmiänsä sen verran, että näki, mitä tämä, pelottava yövieras toimi. Hän näki rouvan kauvan aikaa kiinteästi katselevan häntä. Sitten kumartui hän, otti lattialta — Heikin housut, pisti ne kainaloonsa ja poistui.
Tuo viisas rouva oli nähtävästi arvannut Heikin aikeet ja tahtoi täten nostaa hänelle tien pystyyn. Mutta Heikkiä ei voinut enää mikään pidättää. Tämä silmäys, jonka hän oli saanut luoda tulevan anoppinsa ominaisuuksiin, olisi saanut hänet lähtemään vaikka lentämällä.
Kun rouvan askeleita ei enää kuulunut, nousi Heikki ja puki kiireesti yllensä jälellä olevat vaatekappaleet. Ja kun Heikki ei kesällä käyttänyt alushousuja, oli hän nyt puettu jokseenkin samaan tapaan kuin Skotlannin ylämaalaiset. Sitten avasi hän akkunan, hyppäsi alas puutarhaan, kaalasi noituen ja irvistellen tiheiden nokkospensaiden läpi ja juoksi sitten vinhaa vauhtia metsään…
* * * * *
Samana aamuna ilmestyi Heikki »vanhan Lauriinin» luokse ja rukoili kyyneleet silmissä häntä itse toimittamaan virkaansa, kunnes Heikki ennättäisi kuvernööriltä saada vapautuksen toimestaan ja toisen määrätyksi sijaan.