Vanha nimismies, joka nauroi katketakseen, suostui vihdoin. Seuraavana yönä — päivällä hän ei uskaltanut liikkua — matkusti Heikki takaisin läänin pääkaupunkiin.
Mitenkä Heikki lie asiansa kuvernöörille selittänyt, sitä ei tiedetä. Mutta parin päivän kuluttua lähetettiin Korpelaan Antti Ahola, lääninhallituksen ainoa naimisissa oleva kanslisti, ja Heikki palasi takaisin työpöytänsä ääreen kansliassa. Hän ei kenellekään kertonut seikkailuistaan, mutta Aholalta saapui niistä pian seikkaperäinen kertomus, ja saattaa arvata mikä ilo siitä nousi toverien keskuudessa. Eikä ilo lainkaan vähentynyt sen kautta, että joku maaseutukirjeenvaihtaja paikkakunnan sanomalehdessä lausui rikkiviisaita mietelmiä sellaisten virkamiesten siveellisestä tilasta, jotka öiseen aikaan ilman housuja juoksentelevat metsissä.
Siitä lähtien on Heikki ollut naisten vihaaja. Eikä ole häntä toisten haluttanut pyrkiä v.t. nimismieheksi.
Pukukappaletta, joka Heikiltä ryöstettiin, ei hän koskaan saanut takaisin. Emerentia neiti arvattavasti säilyttää sitä muistona uskottomasta sulhasestaan.
VAPUNPÄIVÄNÄ.
Kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun Pekka Paavola läksi Helsingistä, taskussaan hiellä ja vaivalla ansaitut »kamerulla»-paperit, omallatunnolla hiukan pikkusyntejä ja niskoillaan tavanmukainen kuorma kahdentoista lukukauden kuluessa karttuneita velkoja. Palveltuaan pari vuotta eräässä lääninhallituksessa, saaden alituisesti taistella karhujansa -vastaan, jotka alkoivat häntä ahdistella, heti kun huomasivat hänen päässeen kruunun kannikkaan käsiksi, sai hän avoimeksi joutuneen nimismiehen viran Korvenloukon piirissä. Silloin hänen elämänsä virta jätti jälkeensä ne pienet putoukset ja kiviset koskipaikat, jotka joskus olivat sen pyörteiksi pusertaneet, sen pinnalle kuohua kohottaneet, ja kulki nyt tyynesti eteenpäin suorien, tasaisten rantaäyrästen välissä. Hänen piirinsä oli siksi syrjässä kaikista ajanmukaisista kulkuneuvoista, että hän aniharvoin tuli sieltä »ihmisten ilmoille», ja elämä Korvenloukossa ei kovinkaan suurta vaihtelua tarjonnut. Hänestä tuli oikein tyypillinen maalaisvirkamies, joka tavallisesti kulki pitkävartisissa saappaissa, poltteli Beirutski-paperossia ja tyhjensi silloin tällöin totilasin kirkkoherran ja piirilääkärin seurassa, jotka yhdessä hänen kanssaan edustivat korkeampaa kulttuuria Korvenloukossa. Vähitellen sai hän päälaelleen kuuvalon ja jäseniinsä luuvalon, ja huolimatta tuon tuostakin tapahtuvista kilpajuoksuista viinankeittäjäin kanssa Korvenloukon sydänmailla, paisui paisumistaan se osa hänen ruumiistaan, jota ihmisiä on kielletty pitämästä epäjumalanaan.
Avioliiton »tyyneen» satamaan ei Pekka ollut purttansa ohjannut.
Siihen aikaan, kun hän palveli lääninhallituksessa, oli hän kerran sattumalta saanut heittää silmäyksen erään naineen virkatoverinsa kotioloihin ja huomannut, että rouva, joka seuraelämässä oli lempeä kuin kyyhkynen ja rakastettava kuin keväimen hento kukka, kodin kynnyksen sisäpuolella muistutti paljon enemmän kyytä kuin kyyhkystä, kukkasista puhumattakaan. Silloin päätti hän itsekseen, ettei ainakaan hän joutuisi kenenkään kyy-kyyhkysen pauloihin, ja vältteli siitä lähtien visusti kaikkia neitosia, joilla hän epäili olevan kavalia aikeita hänen vapauttansa vastaan. Maaseudun yksinäisyydessä hän kyllä joskus tunsi jonkunlaista salaista kaipausta, varsinkin silloin, kun hänen emännöitsijänsä toi pöytään pohjaan palaneen paistin tai kivikovia munia, tai kun hänen kaikissa sukissaan alkoi olla henkireikiä sekä varpaiden että kantapäiden kohdalla. Mutta kun kunnon nimismiehemme koko piirissä ei olisi etsimälläkään voinut löytää sellaista esinettä, joka tuon epämääräisen kaipauksen olisi voinut tyydyttää, sammui lieska yhtä pian kuin se oli syttynytkin.
Näin eleli Pekka 46 ikävuoteensa saakka. Mutta silloin tapahtui muutos.
Pappilaan saapui silloin kirkkoherran veljentytär, nuori, sorea Elli neiti oppimaan kirkkoherranrouvan kokeneella johdolla taloudenhoidon monimutkaisia tehtäviä. Kun Pekka ensi kerran näki tämän tenhottaren, katseli hän häntä hyvin karsaasti ja epäluuloisesti. Mutta miten ollakkaan, kuta useammin Pekka hänet, näki, sitä enemmän epäluulo alkoi haihtua ja jokin suloisen hivelevä tunne tulla sijaan. Ja kerran nähdessään kuinka sievästi Elli illallispöydässä hienoilla valkoisilla kätösillään hoiti tarjoilua, johtui hänen mieleensä emännöitsijänsä nokinen naama ja karkeat, mustakyntiset kädet, ja hän huokasi niin syvään, että kirkkoherra luuli hänellä olevan vatsanväänteitä ja kehotti ottamaan »toiselle jalalle». Mutta siitä ei ollut apua; nimismies parka tunsi, että maa yhä enemmän luisui hänen jalkojensa alta ja että hän oli putoamaisillaan rakkauden hehkuvaan kuiluun.