Pekalle alkoi nyt vaikea aika, taistelu järjen ja tunteen välillä. Järki toi esiin hänen ikänsä, kaljun päänsä ja painonsa, joka oli tuossa 110 kilon korvilla, ja kehotti häntä ottamaan virkavapautta ja pakenemaan joksikin aikaa mailta ja halmeilta. Mutta tunne piti hänen edessään Ellin kirkkaita silmiä ja viehättävää hymyä ja sokaisi lopuksi hänen silmänsä niin, että hän peiliin katsoessaan luuli näkevänsä siellä hyvinkin mukiin menevän nuorukaisen. Ja kuta useammin Pekka kävi pappilassa, — hän alkoi olla siellä jokapäiväinen vieras — sitä heikommaksi kävi järjen ääni ja vaikeni lopuksi kokonaan.
Ja silloin teki Pekka ratkaisevan päätöksen. Hän kysyy tytöltä, eikö häntä haluttaisi tulla Korvenloukon nimismiehen rouvaksi. Ja tämän päätöksensä päätti hän panna toimeen Vapunpäivänä, jolloin pappilassa pidettiin tavanmukaiset kekkerit.
* * * * *
Tuli vihdoin tuo päivä, jota Pekka toivolla ja pelvolla odotteli.
Näemme hänen huoneessaan varustauvan aiotulle sotaretkelle.
Emännöitsijä on aivan päästä pyörällä ja luulee isäntänsä saaneen pienen mielenvikaisuuden puuskan. Hän syytää kauluksia ja kalvosimia pitkin lattiata ja väittää niiden olevan huonosti silitettyjä, kymmeneen kertaan harjatuissa vaatteissa keksii hän tomuhiukkasia milloin siellä, milloin täällä; ei mikään tahdo hänelle kelvata. Partaa ajaessaan leikkaa hän leukaansa ja kirkuu laastaria niin hätäisesti, että emännöitsijä luulee hänen vähintäin leikanneen kurkkunsa poikki. Vihdoin hän kumminkin alkaa olla kunnossa ja astuu peilin eteen antaakseen itselleen viimeisen voiteluksen.
Siinä järki vielä tekee viimeisen yrityksen. Eräs paljaalla päälaella oleva arpi johtaa Pekan mieleen erään Vapunpäivän illan Kaivohuoneella kolmattakymmentä vuotta sitten, jolloin Kalevan kansa ja Aasain jälkeläiset tasapäässä tappelussa antoivat toisilleen uljaita iskuja. »Kas siihen aikaan», sanoo järki, »siihen aikaan olit parhaassa naimaijässä. Nyt on siitä kulunut kolmattakymmentä vuotta…»
Mutta Pekka tukkii korvansa.
Hän vetää jalkoihinsa äsken kaupungista tilaamansa kiiltävät kengät.
Ne puristavat oikein pakanallisesti ja Pekka sadattelee suutaria,
mutta lohduttelee itseään sillä, että ne kai vähitellen väljenevät.
Petollinen lohdutus, kuten Pekka kyllä saa huomata!
Sitten läksi hän uljaalla oriillaan, kiiltävissä kieseissään ajamaan pappilaan, niin että paksut tomupilvet tiellä pyörtelivät. Ja hänen sydäntään hytkäytteli ajatus: »mitähän, jos takaisin palatessani olisin kihloissa oleva mies!»
Pahasti pamppaili kunnon nimismiehen sydän, kun hän astui pappilan eteiseen ja Elli herttaisena ja hymyilevänä tuli häntä vastaan. Hän yritti lausua jonkun sievistelyn, mutta tunsi samassa vihlaisevaa tuskaa varpaissaan. Nuo kirotut kengät! Yksin jäätyään takoi hän niiden kärkiä seiniin ja toivoi, että välissä olisi joku osa asianomaisen suutarin ruumiista.