Vierasten joukossa oli eräs pitkäkoipinen nuori mies, jota ei Pekka ollut ennen nähnyt, ja joka hänelle esitettiin arvonimellä: ylioppilas Salo. Pekka tunsi heti alussa vaistomaista vastenmielisyyttä tätä miestä kohtaan, ja tämä vastenmielisyys ei suinkaan vähentynyt, kun hän koettaessaan lähennellä Elliä aina huomasi tuon toisen tiellään. »Hittoko tuon nälkäkurjen on tänne lennättänyt?» ajatteli hän kiukuissaan.
Tämä oli tuskallinen ilta Pekalle. Levottomuus ahdisti sydäntä, kengät puristivat jalkoja ja tuskan hiki kihoili hänen otsalleen. Hän oli hajamielinen ja otti niin nurinkurisesti osaa keskusteluun, että kirkkoherra alkoi epäillä hänen olevan hiukan nousuviinoissa. Ja yhä liehui tuo pitkäkoipinen ylioppilas Ellin vieressä, niin ettei hän päässyt lähettyvillekään. Mokoma keltanokka! — ei edes juonut totiakaan; olisihan silloin kumminkin kilistääkseen poistunut Ellin luota.
Vihdoinkin, vähää ennen illallista, pääsi Pekka siksi aikaa kahdenkesken Ellin kanssa, että ennätti kuiskata:
»Neiti Elli! Minulla olisi sanottavaa teille jotakin hyvin tärkeätä kahden kesken. Ettekö illallisen jälkeen tulisi tuonne puutarhaan kävelemään?»
Tyttö katsoi häneen kummastuneena ja kummastui yhä enemmän, kun näki Pekan nostelevan vuorotellen jalkojaan ja surkeasti irvistelevän. Mutta eihän tuolle kelpo vanhalle herralle voinut vastata kieltävästikään. Hän lupasi siis tulla ja hymyili samalla niin suloisesti, että Pekka hetkeksi unohti puristavat kenkänsä.
Mutta illallista syötäessä kävi tuska, varsinkin oikean jalan varpaissa, niin sietämättömäksi, että oivallinen vasikanpaisti oli takertua Pekan kurkkuun. Melkein tietämättään mitä teki, kumartui hän pöydän alle ja riisui kengän oikeasta jalastaan.
Sepä helpotti! Nyt vasen kenkä samalla tavalla. Pekka katseli ympärilleen, mutta kaikki olivat niin vilkkaassa keskustelussa, ettei kukaan huomannut mitään. Niin ainakin Pekka luuli, ja jatkoi jälellä olevista rakkauden tuskista huolimatta syöntiänsä hyvällä ruokahalulla, päättäen vetää kengät jalkoihinsa vähää ennen kun pöydästä noustaisiin.
Mutta Pekan liikkeitä oli suurella mielenkiinnolla seurannut, kaksi kiiluvaa silmää uuninloukossa. Siellä makasi pappilan nuori »Musti»-koira.
Kun jälkiruoka alkoi olla loppuun syöty, arveli Pekka ajan tulleen taas pistää jalkansa piinapenkkiin. Huoaten kumartui hän hapuilemaan jalkineitaan. Aivan oikein, tuossa on vasen kenkä. Pekka veti sen jalkaansa. Mutta missä on toinen? Pekka kurottaa jalkaansa niin pitkälle kuin ulottuu, koettelee joka taholle, kurkistaa lopuksi pöydän alle, mutta — kenkä on kadonnut. Samassa ilmaisee tuolien liike, että noustaan pöydästä. Pekka kavahtaa pystyyn, peräytyy tuolineen aivan seinän viereen, ja, piiloittaen oikean jalkansa vasemman taakse, tekee sieltä kankeita kumarruksia isännälle ja emännälle. Sitten istuutuu hän miettimään, miten tästä pälkähästä pääsisi. Mutta vaikealta se näyttää. Hänen ympärillään on taaja piiri naapuripitäjien rouvia, jotka juuri ovat päässeet puhumaan piikojensa ominaisuuksista, ja hän tietää kokemuksesta, että sitä puheenainetta saattaa riittää loppumattomiin.
Ja kaiken muun lisäksi näkee hän Ellin kävelevän puutarhassa. Tuli ja leimaus! Hän hypähtää tuolilta, mutta vaipuu jälleen istumaan. Hänen ajatuksensa alkavat mennä sekaisin.