Mutta silloin näkee hän oven suussa »Mustin» ja »Mustin» suussa jotakin. Oman kenkänsä! Hänen verensä kuohahtaa, ja hän unohtaa, missä hän on.
»Koira s—na!» huutaa hän kuin rajamies, ja on kahdella harppauksella ovella. Kiivas potku lennättää »Mustin» eteiseen, ja hämmästyneet vieraat näkevät pyylevän nimismiehen kenkä kädessä katoavan kirkkoherran kamariin.
Ensiksikin luullaan Pekan joutuneen suunniltaan ja kauhistus on yleinen. Mutta kun Pekka on saanut asian selittää, muuttuu kauhistus suureksi nauruksi, johon Pekka ei kumminkaan ota osaa. Kiiruimman kaupassa antaa hän valjastaa hevosensa ja ajaa kotia sellaista vauhtia, että itse Jehu, vanhan ajan kuuluisin hevosmies, olisi hänestä jäänyt kauvas jälelle.
* * * * *
Pari päivää sen jälkeen sai Pekka Ellin ja ylioppilas Salon kihlauskortin. Ja kun ensimäinen tuska oli mennyt ohi, siunasi hän mielessään suutaria ja »Mustia», jotka olivat estäneet hänet tekemästä suuren tyhmyyden.
Kohtalonsa kantoi hän miehen tavalla. Hän käsitti nyt, että Vapunpäivänä on nuorten kevätjuhla, ja että hänen oma nuoruutensa jo aikoja sitten oli mennyt. Elli ei koskaan saanut tietää, mitä tärkeätä Pekalla olisi ollut hänelle sanottavaa tuona merkillisenä Vapunpäivän iltana.
URHEILUA.
En ole mikään urheilija, sen todistaa jo koko ulkomuotoni ja automaattisen vaa'an viisari, joka aina tekee hyvin arveluttavan pyörähdyksen, kun astun vaakalaudalle ja pistän kymmenpenniseni »jalopeuran kitaan». Tuo pahuksen viisari osottaa tosiaankin niin suuren kilomäärän, ettei minulla ole pienintäkään toivoa päästä maailman, eipä edes Suomenkaan »mestariksi» missään Marathon-kilpailussa. Huoneessani ei ole mitään »palaestronia» (universaali-hirsipuu olisi mielestäni sopivampi nimitys), ei mitään rautakangilla yhdistettyjä tykinkuulia, joiden nostelemisesta toiset saavat terveyttä ja pitkää ikää, toiset taas kolme kyynärää multaa ja raskaan kiven nokkansa päälle, eikä tuota »käsivarrenvahvistajaksi» sanottua gummikapinetta, joka olisi kenties hyvinkin tarkoituksenmukainen, kun vaan ensiksi saisi käsivartensa siksi vahvoiksi, että sitä voisi käyttää.
Tällä en suinkaan tahdo sanoa, ettei minussakin toisinaan urheilunhenki heräisi. Kun kauniina talvipäivänä näen somien nuorten neitosten reippain askelin, helisevät luistimet käsivarrellaan rientävän luistinradalle päin, alkaa mielessäni kajastaa nuoruuden muistoja, ja ehdottomasti luon silmäyksen tuonne loukkoon, jossa luistimeni jo kauvan, sangen kauvan ovat saaneet rauhassa ruostua. Mutta silloin kuvastuu sieluni silmien eteen luistinrata, sen keskellä kaksijalkainen elefantti, joka vimmatuilla ponnistuksilla koettaa pysytellä takaraivoansa kantapäitänsä ylempänä, ja ympärillä satakunta henkeä kumpaakin sukupuolta, joiden suupielet ovat vetäytyneet hyvin lähelle korvia ja hartiat tutisevat hillittömästä naurusta. Ja se elefantti olen minä. Silloin häviävät kaikki nuoruuden unelmat, leijona, joka oli valveutumaisillaan, uupuu jälleen uneen.
Kun näen polkupyöräilijäin somissa puvuissaan nuolen nopeudella kiitävän sivuitseni, herää jotakin kateuden tapaista rinnassani ja huoaten silmäilen uskollisia »alamaisiani», jotka minua kyllä vakavasti, vaan hitaasti, niin vietävän hitaasti kuljettavat eteenpäin. Kerran nousi urheiluhenki ihan ilmikapinaan, ja läksin kuin läksinkin tallustelemaan polkupyöräkauppaan. Kadulla tapasin kumminkin erään urheilua harjoittavan ystäväni ja kysyin häneltä, oliko kuinkakin vaikeata ajaa polkupyörällä. Vastaus oli yhtä lyhyt kuin masentava: »Se joka ajaa kovaa, ajaa muiden yli, se taas, joka ajaa hiljaa, ajaa itsensä yli.» Vieläpä tuo riiviö uskalsi pilkatakin minua; silmäillen ruumistani, joka peitti suuren osan hänen näköpiiriänsä, lausui hän myrkyllisesti: »Polkupyöriä ei sitäpaitsi käytetä kuormien kuljetukseen.» Suuttuneena läksin kotiin ja säästin luultavasti sen kautta kirurgisen sairaalan lääkäreiltä paljon vaivaa.