Niin on nyt laitani, vaan niin ei aina ole ollut. Oli aika, jolloin minussakin piili urheilijan siemen, jopa työnteli esille heikkoja oraitakin. Heti kouluun tultuani aloin ikäisteni kanssa uutterasti harjoittaa paininlyöntiä, tappelua ja tukkanuotanvetoa. Voitonseppele näistä kilpailuista ei tosin tullut laakerin, vaan rottingin muodossa ja annettiin puolueettomasti sekä voittajalle että voitetulle, mutta eihän Suomi ole mikään Hellas, ja tuohon asiain järjestykseen tottui piankin. Ja vielä muistan nuo kauniit kuutamoillat koulukaupunkini luistinradalla, kun tuli viidentoistavuotiaana koulukavaljeerina näyttää taitoaan samanikäisille neitosille. (Huomattava on, että yhteiskoulut siihen aikaan olivat yhtä tuntemattomat kuin langaton sähkötys ennen Marconia.) Silloin saivat sääret teräksen jäntevyyden ja urheilijanalku astui suuren kehitysaskeleen eteenpäin. Mutta urheilijaa minusta ei kumminkaan ole tullut, ja voisinpa melkein panna vuosipalkkani vetoon vanhaa virsuparia vastaan, ettei minusta koskaan tulekaan. Siihen on syynä harmittava seikkailu, joka pitkiksi ajoiksi tukahdutti minussa kaikki urheilunharrastukset, niin pitkäksi, ettei harrastuksesta nyt enää ole mitään hyötyä.
Eräänä talvena monta, monta vuotta sitten olin virkaatekevänä opettajana eräässä maaseutukaupungissa — nimi ei kuulu asiaan. Kun pikkukaupunkilaisten ensimäinen epäluulo, jolla he aina katselevat kaikkea vierasta, on haihtunut, ja on ennättänyt hiukan tutustua heihin, niin huomaa heissä paljonkin miellyttäviä ominaisuuksia. Niin oli asianlaita ainakin täällä. Pian tutustuin sekä virkamiehiin että porvareihin, sekä rouviin että neitosiin, ja ystäviä oli minulla kymmenittäin. Siihen aikaan olinkin vielä sorea, solakka poika ja kykenin yhtä hyvin katsomaan lasin pohjaan kuin neitosten silmiin. Voisinpa tässä luetella joukon muitakin hyviä ominaisuuksia, mutta jääköön se tekemättä. Oma kiitos… Sanon vain, että olin jokseenkin täydellinen »seura-ihminen».
Niin kului aika hauskasti. Milloin katseltiin lasien pohjiin, milloin taas neitosten silmiin, jotka ovat paljoa vaarallisemmat kuin kaiken maailman lasit. Ja tilaisuutta oli jälkimäiseen yltäkyllin. Jonkinlainen huvitteluraivo näytti vallanneen tuon hyvän kaupungin: perhekutsuja, tanssiaisia, rekiretkiä, seuranäytelmiä j.n.e. oli tuhkatiheään. Eikä kulunut pitkää aikaa, kun jo huomasin, että olin auttamattomasti liian syvälle katsonut Anna Alasen tummansinisiin silmiin ja — voinhan, sen myöntää — luonut pienen syrjäsilmäyksen hänen isänsä lujasti raudoitettuun kassakaappiin, jossa huhu kertoi olevan »tukkueltuna tuhansia». Ukko Alasta pidettiin kaupungin äveriäimpänä miehenä, mutta muuten oli hän aivan »vanhaa juurta». Hän joi tusinan jättiläistotia illassa, kiroili kuin kaartin aliupseeri, puri mälliä kuin merimies ja kertoi kaskuja, joita naisväki läksi pakoon. Usein ihmettelin, mitenkä tuommoisesta rosoisesta korpikannosta oli voinut puhjeta niin suloinen vesa kuin Anna oli, sillä suloinen hän oli sinisilmineen ja kultakutrilleen, ja koko hänen olentonsa oli kuin ihmisten sekaan eksyneen keijukaisen.
Annan seuraa aloin kaivata yhä enemmän; en tahtonut enää ollenkaan viihtyä muualla kuin hänen läheisyydessään. Eikä hänelläkään näyttänyt olevan mitään minua vastaan; pari kertaa olin saanut häneltä silmäyksen, joka pani sydämeni riemusta sykähtelemään. Mutta pääkaupungin oloihin tottuneena en ollenkaan tiennyt, mikä merkitys pikkukaupungissa pannaan tytölle osotettuun kohteliaisuuteen. En ymmärtänyt ollenkaan salata tunteitani; tanssin Annan kanssa yhtä paljon kuin kaikkien muiden neitosten kanssa yhteensä, olin hänen alituinen seuralaisensa rekiretkillä j.n.e. Pian alkoivatkin »tätien» päät kallistella toisiinsa päin ja heidän kätensä tehdä salaperäisiä viittauksia. Kuta enemmän aika kului, sitä kiivaammiksi kävivät nuo liikkeet, ja lopuksi pyörivät koko vanhemman naismaailman käsivarret kuin myllynsiivet. Mutta minä olin onnellinen enkä huomannut mitään.
Olen unohtanut mainita, että paras ystäväni kaupungissa oli Riekki Reijonen, virkamies eräässä sikäläisessä pankkikonttorissa. Me olimme aivan eroamattomat — ihan kuin Castor ja Pollux, kuten kaupungin kirjallisesti sivistynyt kunnallisraatimies sanoi. Mutta kohtalo oli päättänyt, ettei tämä ystävyys ikuisesti kestäisi. Ja tämän päätöksen toimeenpanoa auttoi se seikka, että Riekki oli aivan vimmatusti iskenyt silmänsä samaan impeen, jonka kuvaa ininä kannoin sydämessäni. »Tätien» liikkeistä huomasi hän piankin, että hänen asiansa alkoivat. olla arveluttavalla kannalla. Silloin alkoi hän hautoa päässään hornanmoisia tuumia, joiden tarkoituksena oli kukistaa minut ja saattaa hänet itsensä tuon ihanan immen ja lujasti raudoitetun kassakaapin herraksi ja omistajaksi. Mutta minua kohtaan oli tuo kavala käärme yhtä ystävällinen kuin ennenkin.
Hän teki ensiksi kaikellaisia pieniä kokeita — vasta jälkeenpäin olen ne sellaisiksi huomannut. Niinpä hän m.m. eräässä iltamassa kävi »terästämässä» totilasiani saadakseen minut humalaan, mutta menestyksettä. Sen jälkeen kompastuin pari kertaa Annan kanssa tanssiessani taitavasti asetettuun »ämmänkoukkuun». Tanssijamaineeni oli kumminkin siksi vakaantunut, ettei se tuosta suurestikaan kärsinyt. Mutta että hänen aikeensa vihdoinkin onnistuivat, siitä on hänen kiittäminen — urheilua, joka siihen aikaan kulkutaudin tapaan alkoi »suuresta maailmasta» levitä näillekin rauhallisille syrjäseuduille.
Pari vuotta aikaisemmin oli kaupunkiin Pohjanmaalta tullut muutamia »siirtolaisia», jotka toivat mukanaan suksensa ja hiihtämistaitonsa. Kun siirtolaisperheen nuoret neitoset ensi kerran liikkuivat noilla oudoilla kulkuneuvoilla, herätti se kaupungin nuorissa herroissa niin suurta mieltymystä, että ennen pitkää jokaisella täysi- ja puolikasvuisellakin tytöllä oli sukset, ja hiihtourheilu oli täydessä vauhdissa. Ei liene tarvis mainita, että herrat tietysti olivat mukana. Niin kehittyi kaikista taitavia hiihtäjiä, jotka ohjasivat suksensa minkälaisesta jyrkänteestä tahansa.
Minun kaupungissa ollessani oli ollut melkein lumeton talvi, niin ettei hiihtäminen juuri voinut tulla kysymykseenkään. Mutta helmikuun alkupäivinä tuli ankara lumituisku, ja sen mentyä oli maassa paksulta lunta. Näin olivat asiat, kun Riekki eräänä päivänä tuli luokseni.
Hetkisen aikaa juteltuamme jonninjoutavia, kysyi hän sivumennen:
»Osaatko hiihtää?»