»En», vastasin minä, »olen kyllä aikonut opetella, mutta minulla ei vielä ole ollut tilaisuutta siihen.»
»Vai niin», lausui hän ja käänsi puheen muihin asioihin.
Saman päivän illalla tuli hän kertomaan, että oli päätetty seuraavana päivänä panna toimeen yleinen hiihtoretki. (Hän itse oli sen tietysti puuhannut.) »Ei se vaikeata ole», sanoi hän, kun rupesin estelemään, »eihän sinun toki sovi olla poissa urheilusta, jota koko kaupunki niin suuresti ihailee. Arvosi siitä alenisi. Olenkin jo kaikkialla kertonut sinun olevan taitavan hiihtäjän. Hankin sinulle hyvät sukset, joilla kyllä tulet toimeen.»
Näistä sanoista kasvoi itseluottamukseni, ja niin päätin kuin Columbus lähteä purjehtimaan tuntemattomalle merelle.
Kun seuraavana aamuna saavuin kokoontumispaikalle kaupungin laitaan, oli jo suurin osa seuraa koolla. Silmäni etsivät heti Annaa, ja tuolla hän seisoikin niin somana valkoreunaisessa turkissaan. Riekki toi minulle sukset ja antoi minulle samalla muutamia ohjeita, joita, vaan hajamielisesti kuuntelin, sillä huomioni oli kokonaan kiintynyt Annaan. Tuskin oli Riekki poistunut, kun jo siirryin Annan viereen, ja me aloimme tuttavallisesti puhella.
»Nyt tulee oikein hauska päivä», sanoi hän. »Olen äärettömästi mieltynyt hiihtämiseen. Ja tehän kuulutte olevan oikea mestari siinä taidossa.»
»Olenhan minä vähän hiihdellyt»; valehtelin minä rohkeasti, luottaen Riekin vakuutukseen, ettei siinä mitään taitoa tarvittu. »Mutta minne käy matka?»
»Hiihdämme vain penikulman päähän tehtailija Kallion luokse, juomme siellä kahvit ja palaamme toista tietä takaisin.»
Tuo penikulma pani minut vähän aprikoimaan, sillä olin tottunut pitämään sitä jokseenkin pitkänä matkana, mutta nyt ei ollut aikaa arveluihin, sillä lähtömerkki annettiin ja koko seurue läksi liikkeelle.
Heti alussa huomasin, ettei tuo hiihtäminen niinkään helppoa ollut. Jalat eivät mitenkään tahtoneet suksilla pysyä; huomasin että muiden suksissa oli jalan kohdalla karvainen nahka, mutta minun suksissani paljas puu ja sekin peevelin liukas. Kun olin työntänyt jalkani lenkkeihin niin tiukkaan, että tunsin nahan varpaistani heltiävän, sain ne toki viimein pysymään. Vasen suksi luisti kyllä, mutta oikea oli vastahakoinen kuin porsas, jota korvista läättiin vedetään. Se ei tahtonut ollenkaan kulkea ja sen alta kuului omituinen kariseva ääni. Ponnistin kaikki voimani, hoipertelin sauvojeni nojassa, ollen joka hetki mennä nenälleni, mutta turhaan. Ennen pitkää huomasin olevani hyvän matkaa Annasta jälellä ja hiihtäväni erään toisen neitosen rinnalla. Tavallisissa oloissa ei tämä olisi ollut mikään ylenkatsottava paikka, sillä tyttö ei ollut hullumpia hänkään, mutta nyt ajattelin vain Annaa.