Kim olin jäänyt noin kolmekymmentä askelta jälelle, kääntyi Anna ja kysyi:
»No, ettekö tule?»
»Kyllä», vastasin minä ja ponnistelin vimmatusti, mutta Annaa en enää saavuttanut: töin tuskin pysyin uuden seuralaiseni rinnalla.
Näin, kuinka Anna kävi tyytymättömän näköiseksi ja alkoi hiihtää yhä vinhemmin. Ei suinkaan hän voinut otaksua, että niin mainio hiihtäjä, kuin minä muka olin, ei voisi pysyä hänen rinnallaan, jos vaan tahtoisi. Olin kiukusta pakahtua, kun näin, että Riekki kohta anasti minun äskeisen paikkani. Uusi seuralaiseni rupatteli lakkaamatta, mutta minun puoleltani oli keskustelu hyvin yksitavuista. Olinkin jo aivan hengästyksissä ja tunsin, kuinka hiki alkoi joka paikasta tunkea esiin. Äkkiä virkkoi seuralaiseni:
»Nyt tulee hauska alamäki.»
Samassa huomasinkin, kuinka edellä hiihtäjät toinen toisensa jälkeen hävisivät näkyvistä, ikäänkuin olisivat vajonneet maan alle. Kohta olimme mekin mäen reunalla.
Minun täytyy tunnustaa, ettei tuo »hauska alamäki» minua lainkaan miellyttänyt. Se oli jyrkkä kuin seinä ja korkea kuin kirkontorni. En voinut käsittää, kuinka ihmiset, joidenka täytyi noudattaa voimassa olevaa »painolakia», voivat siinä ollenkaan pystyssä pysyä. Mutta niin he kumminkin tekivät. Vilahdus vaan, ja tuolla he jo alhaalla kiisivät eteenpäin paljon pienentyneessä koossa. Aivan kääpiöiltä he näyttivät, niin korkea oli mäki.
Olin korjaavinani suksiani ja jäin siten viimeiseksi, mutta nyt oli armon aika lopussa.
»Hoi, etkö tule jo?» hoilasivat miehet.
»Joutukaa, joutukaa!» huljuttivat naiset.