Minusta näytti mäki tulevan yhä korkeammaksi, kunnes se mielestäni oli todellinen Schreckhorn. Alhaalla olevat ihmiset pienenivät kärpästen kokoisiksi. Mutta nyt ei ollut aikaa siekailla, jos mieli pelastaa arvonsa. Ummistin silmäni ja hiihdin umpimähkää eteenpäin.
Lukijani, oletko koskaan unissasi ollut syöksyvinäsi pohjattomaan kuiluun? Siinä tapauksessa voit kuvitella tunteitani, kun nyt yhtäkkiä menetin sekä maaperän jalkaini alla että sukseni ja tunsin olevani paljaan ilman varassa. Unessa on kumminkin se etu, että pudottuaan löytää itsensä omassa, lämpimässä vuoteessaan, mutta kun minä tulin tajuihini, olin päälläni pohjattomassa kinoksessa. Suu, sieramet, silmät ja korvat olivat täynnä lunta; tukehtumaisillani ponnistelin päästäkseni tukalasta asemastani, mutta turhaan, kunnes parikymmentä vahvaa kättä tarttui koipiini ja tempasi minut ylös semmoista vauhtia, että aivoni velloutuivat sekaisin.
Tuskin olin saanut silmäni auki, kuu huomasin, että olisi ollut parempi pysyä lumen peitossa. Ympärilläni oli koko seurue: kaikkien kasvoista kajasti mitä vilpittömin iloisuus ja harmillista tirskunaa ja hökötystä kuului joka haaralta. Tuhat tulimmaista, tuossa aivan edessäni hirnui Riekki kuin vanha kyytikoni tallin hajua tuntiessaan, ja häntä säesti hopeanheleällä naurullaan Anna, minun Annani! Hänellekin tuotti siis onnettomuuteni iloa. Sydämeni tuli surulliseksi.
Kun vihdoin olin löytänyt uskottomat sukseni, ja seurue nauranut tarpeekseen ja tyhjentänyt kokkapuhevarastonsa, lähdettiin taas liikkeelle. Mutta eipä retki enää huviretkellä tuntunut. Oikean jalan suksi kävi yhä vastahakoisemmaksi; tuntui siltä kuin olisi jalkani sidottu kiinni satapiikkiseen äkeeseen. Takinkauluksen alle tunkeutunut lumi alkoi sulaa ja valui pitkin selkää saappaisiini. Ja väsynyt aloin olla kuin koira.
Sen lisäksi näytti koko seutu muuttuvan sveitsiläiseksi vuoristoksi. Tuli mentäväksi alas mäkiä, joihin verraten äskeinen oli kuin mitätön muurahaiskeko. Minkä hornan kattilan pohjaan tuo kirottu Kallio lieneekin tehtaansa rakentanut!
Tarvinneeko minun kertoakaan, että jokaikisessä mäessä uudistui tuo äskeinen näytelmä. Vaihtelua oli kumminkin se, että väliin tein ilmassa viisi kuperkeikkaa, väliin taas kymmenen, toisin ajoin tulin alas päälleni, toisin jaloilleni. Tätä menoa jatkui siksi, kunnes enää yksi mäki oli laskettava ja tehtaan savutorvi jo pelastavana majakkana törötti edessäni.- Mutta nytpä täyttyi kärsimyksen kalkki reunojansa myöten.
Olin taaskin jäänyt viimeiseksi mäen päälle ja läksin hiihtämään alas, jonkinlaisella tylsällä välinpitämättömyydellä tuumaillen, mikä osa ruumiistani tällä kertaa saisi pahimmat kolaukset. Kumma kyllä, pää sin kaatumatta puoliväliin mäkeä ja luulin jo olevani pelastettu, kun yhtäkkiä tunsin kovan nykäyksen ja kuulin omituisen ritisevän äänen. Olin laskenut kuivan petäjän ohi, ja eräs ulospistävä oksa riisti »nimettömistäni» sen osan, jota intiaanit eivät käytä, mutta jota Euroopassa pidetään vallan välttämättömänä. En kumminkaan heti housuvahinkoani huomannut. Kaatumatta pääsin alas ja aloin jo olla hiukan paremmalla tuulella, kun edellinen osa matkan vaivoista oli päättynyt. Mutta tuskin olin muiden joukkoon saapunut, kun naiset kiljahtaen kaikkosivat kaikkiin ilman suuntiin ja miehet päästivät sellaisen naurunrähäkän, että mäet kajahtelivat Pian selvisi minulle asianlaita, mutta samassapa oli mittanikin täysi.
Sanaakaan sanomatta otin sukset Olalleni ja aloin painaa läheistä taloa kohti, jonka portilla näin tuon tutun punaisen kievaripylvään. Toiset kyllä koettivat estellä minua, luvaten hankkia minulle lainahousut, mutta en ollut heitä kuulevinanikaan. Nöyryytys oli ollut liian katkera.
Kievarista otin hevosen kaupunkiin. Tiellä juolahti mieleeni ruveta lähemmin tarkastelemaan suksiani, noita kiusankappaleita. Silloin huomasin, että minua kohtaan oli harjoitettu kavalaa koiruutta. Oikean jalan suksessa oli suuri sälö, joka nähtävästi oli tekemällä tehty, ja aivan jalansijan kohdalle oli lyöty leveäkantainen rautanaula.
»Ah, Riekki ystäväni», huusin sanomattomasti raivostuneena, »kunpa saisin elää niin kauvan, että ennättäisin näillä hyvillä suksillasi selkäsi pehmittää!»