Tämä ajatus rauhoitti hänet vähitellen. Peljäten kumminkin, ettei osaisi hillitä itseään Mikon läsnäollessa ja siten pilaisi ennen aikojaan asian, läksi hän kotoa, ennenkuin Mikko palasi pappilasta, ja meni tervehtimään erään lähellä olevan talon isäntää. Hänellä oli siihen toinenkin syy: siellä hän nimittäin tiesi saavansa »parannusta» kolkuttavalle kohmelolleen.
Illan tultua läksi hän talosta hyvin rohkealla tuulella, sillä »tohtoroiminen» oli ollut perinpohjainen. Määräpaikalle saavuttuaan asettui hän istumaan nuottatalaan seinustalle odottamaan Mikon ja Hilman ilmestymistä näyttämölle.
»Rohtojen» vaikutuksesta oli hänen tuumiinsa syntynyt pieni lisäys. Hän päätti nyt pimeyden suojassa antaa Mikolle muutamia kunnon sivalluksia palkaksi siitä, että tämä oli uskaltanut ryhtyä hänen tuumiansa sotkemaan.
Mikon selkänahan varalle hiottiin siis kynsiä kahdella eri taholla. Suo siellä, vetelä täällä.
* * * * *
Illan pimetessä sanoi Mattila tyttärelleen:
»Hilma, sinun täytyy lähteä viemään tämä kirje Honkalaan. Isäntä kuuluu huomenna lähtevän kaupunkiin, ja minulla on siellä asioita toimitettava.»
»Voi isä, eikö joku muu voisi kirjettä viedä», vastusti Hilma. »Minulla ei mitenkään olisi aikaa, ja iltakin on niin pimeä.»
»Vielä mitä, eihän matka ole pitkä. Mene nyt vaan», intti isä, ja Hilman täytyi vihdoin taipua. Huoaten ajatteli hän, että Mikko nyt sai turhaan odottaa, mutta lohdutti itseään sillä, että ylihuomenna oli sunnuntai, jolloin he taas kirkolla saisivat tavata toisensa.
Hilman lähdettyä otti ukko muutamia rohkaisuryyppyjä ja läksi sitten menemään rantaan. Hän aikoi ensiksi ottaa mukaansa tukevan sauvan, mutta jätti sen kumminkin ottamatta.