»Morsiantasi? Hae itsellesi morsian vaikka hiiden kattilasta; minun tytärtäni ei tuollaiselle rosvolle anneta», huusi Mattila ja alkoi kiivaasti juosta taloa kohti, sillä hänen jäsenensä alkoivat vilusta jäykistyä.
»Luuletko minun mokomasta ketaleesta huolivan? Tarjoa rengeille!» huusi Alatalo hänen jälkeensä. Sitten läksi hän väristen ja nilkuttaen painamaan kotiansa kohti.
Heidän riidellessään oli talaan luokse ilmestynyt kolmas mies. Se oli Mikko. Hämmästyneenä kuunteli hän kiivasta sanasotaa, toisten huomaamatta häntä pimeässä.
»Mitä tämä merkitsee?» ajatteli hän, jäätyään yksin taistelukentälle. »Mattila ja Alatalo ilmitappelussa! No, sitä parempi. Se on jo suuri askel eteenpäin, ja kun huomenna lyön uuden valttini pöytään, niin luulenpa voittavani pelin.»
Arvaten, että oli turha enää tänä iltana odottaa Hilmaa, läksi hän iloisesti viheltäen kävelemään Alataloon päin.
Kotiin saavuttuaan otti Mattila kynttilään valkean ja katsoi peiliin. Hän näki siinä pörröisen tukan, turvonneen, verisen naaman, potaatin paksuiseksi ajettuneen nenän ja umpeen isketyn silmän. Vaatteet riippuivat liejuisina riekaleina hänen ympärillään, ja lakki oli luultavasti jäänyt järveen. Hänen ruumiissaan ei ollut ainoatakaan kohtaa, jota ei olisi kolottanut ja kivistänyt. »Kirottu Alatalo!» mutisi hän hammasta purren.
Samassa sattui hänen silmäyksensä etusormen ympäri kietoutuneeseen
vaaleaan hiustöyhtöön, joka vielä puoli tuntia takaperin oli koristanut
Alatalon päälakea. Hänen huulensa vetäytyivät tuimaan hymyyn »Saipa
Alatalokin osansa, sai kuin isän kädestä», mutisi hän.
Tämä lohduttava tunne mielessään riisui hän märjät riekaleet yltään ja kömpi vuoteelleen. Pitkän aikaa ähkyi hän siinä saamatta pakotuksen vuoksi unta, ja kun vihdoin nukkui, näki hän koko yön unta tukkanuotasta ja tappelusta.
* * * * *
Seuraavana aamuna tuli Mikko Mattilaan ja meni suoraa päätä isännän kamariin. Kun hän sieltä palasi saattoi hän hämmästyneelle Hilmalle kertoa, että ukko oli suostunut heidän kihlaukseensa.