Sitä ei kumminkaan eilinen tappelu yksistään vaikuttanut, vaikka sekin oli lisänä niinkuin rikka rokassa. Mutta Mikko oli eilen provastilta kuullut setänsä kuolleen Amerikassa ja jättäneen hänelle pikku perinnön. Ja se naula veti.
Kun nuori pari sitten istui kuistilla keskustellen tulevaisuudestaan, joka nyt näytti niin valoisalta, aukeni ovi ja Mattila pisti ulos naamansa, jota kaikki sateenkaaren värit kaunistivat.
»Kuinka Alatalo jaksaa?» kysyi hän.
»Hän on vuoteen omana», vastasi Mikko.
»Hän sai enemmän selkäänsä kuin minä», myhähti Mattila ja vetäytyi kamariinsa. Tämä ajatus tuotti hänelle niin suuren mielihyvän, että hän sen vuoksi melkein unohti omat kipunsa.
ARVOSTELU.
Kuivalan kaupungin äänenkannattajan »Isänmaan Pylvään» toimituspaikassa uurastettiin ahkerassa työssä, sillä huomenna oli taas yksi noista 104:stä päivästä vuodesta, joina mainittu lehti otti kynttilänsä vakan alta ja antoi sen säteiden loistaa yli kaupungin ja sitä ympäröivän laajan maakunnan. Päätoimittaja istui paitahihasillaan, rikkipureskeltu kynä kädessä, ja siroitteli hiukan lisää pippuria jo ennestäänkin karvaaseen pääkirjoitukseen: »Kaupungin katujen siivottomasta kunnosta eli — kunnottomasta siivosta», aihe, josta hau jo kymmenkunta vuotta, syksyin keväin, oli pauhannut kaupungin kovakorvaisille hallitusmiehille. Toimitussihteeri oli juuri lopettanut sen tärkeän ja laajaperäisen työn, jossa saksia ja liimaa käytetään, ja otti käsiinsä paksun pinon maalaiskirjeenvaihtajain lähettämiä »avustuksia», ajatellen jonkinlaisella kateudella Herkulesta, joka sen enempää valikoimatta saattoi Augiaan-tallista syytää pellolle kaikki pahnat ja pehkut, kun hänen sitävastoin piti edessään olevasta läjästä poimia esiin kaikki mahdollisesti hengen ravinnoksi kelpaavat jyväset. Hän huokasi ja loi syrjäsilmäyksen paperikoriin. Ja kun hän sitten huomasi, että päällimmäisenä pinkassa oli puolentoista arkin pituinen kyhäelmä, jossa seikkaperäisesti tehtiin selkoa jostakin kissajahdista Katinlahden kylässä, mutisi hän itsekseen muutamia rumia sanoja.
Päätoimittaja sai vihdoin artikkelinsa valmiiksi ja antoi sen odottavalle juoksupojalle, jonka ulkomuoto todisti mitä syvällisintä ylenkatsetta maamme saippuateollisuutta kohtaan. Sitten heittäysi hän rennosti tuolin selkänojan varaan ja veti syvän helpotuksen huokauksen.
»Niin pitkällä siis olemme», sanoi hän tyytyväisenä. »Pitäkööt hyvänään. Mutta kuinka selviämme tämän illan kokouksista ja huveista? Valtuusmiesten kokous — sinne menen minä. Kaarlo Kilkuttaman pianokonserttiin menet sinä. Mutta sitten jää maaseututeatterin näytäntö. Tosinhan Tuukkalan tappelu on jo ennen näytelty kappale, mutta täytyyhän siellä olla jonkun istumassa toimituksen tuolilla, näyttäisi muuten liian välinpitämättömältä. Etkö tiedä, kenenkä sinne lähettäisimme?»
Toimitussihteeri mietti.