Läheisestä tuvasta kuului virrenveisuu, ja Matti selitti isännän olleen kauan sairaana ja kuolleen nyt kaksi päivää ennen minun tuloani; vaimo ja lapset siellä nyt veisasivat virttä vainajan paarien vieressä.

Minä kysyin millä kannalla koulunkäynti ja lukutaito olivat, ja vanhus vastasi kaikkein osaavan lukea, kirjoittaa ja laskea lukua välttävästi. Kaikkina aikoina on lasten opettaminen ollut äitien huolena. "Minun aikaisimmassa lapsuudessani ei ollut kirkkoa saarella", sanoi hän, "ruumiit haudattiin Maalahdelle. Siihen aikaan pidettiin hartaushetki pyhinä joka kodissa; samoin tehdään vieläkin monessa tuvassa; tavallisesti veisataan vain joku virsi, mutta usein luetaan myöskin uutta testamenttia tai jotakin saarnakirjaa. Papin tulot ovat hyvin pienet, niin että meillä välistä on pappi, sellainen kuin on, ja välistä ollaan ilman."

Me istuimme siimeksessä tuulelta, ja pilvettömältä taivaalta paistoi aurinko lämpimästi. Sievät pikku talot olivat ikään kuin ripoitellut sinne tänne valkoiselle maalle; ne levittivät mieleen rauhan ja kodikkaisuuden tunnetta. Kahden tunnin kuluttua nousustaan aurinko ei ole kovin korkealla taivaalla siellä pohjoisessa siihen aikaan vuodesta; sen valo heijastui tulen tavoin monen monesta ikkunasta. Rias-Matti osoitti monta taloa, joissa eilisillasta minulle tutut pyyntimiehet asuivat, ja hän selitteli minulle monta paikkakunnan omituista oloa. Minulla ei ole paljoa puhuttavaa lukijalle siitä tuntikaudesta, jonka istuin kuunnellen vanhuksen avomielisiä ilmoituksia tuosta maatilkusta, johon hänen elämänrakkautensa oli kiintynyt, mutta hän itse yhä paremmin selvisi minulle sellaiseksi mieheksi, joka on sopusoinnussa itsensä ja maailman kanssa, mikäli hän näet tunsi ja ymmärsi maailmaa.

Rias-Matin isoisän isoisällä, Simon Erik Nymanilla, oli ollut hallussaan kaikki se maa, kuin näkyi siitä paikasta, jossa me istuimme. Tila moneen osaan jaettuna, on vieläkin maakirjassa nimeltään Nyman. Joka tilanosa on paloiteltu vielä moneen pikkupalstaan ja vanhusten eläketilkkuun, joilla kullakin on eri nimensä. Enimmät asujamet ovat likeisempää tai etäisempää sukua Rias-Matille. Minä mainitsin, että hänen vaimonsa, kun minä heille saavuin ja vanhus oli poissa vesillä, oli kertonut sukulaisten koettaneen estää hänen uutta naimistansa. Ukosta se oli vastenmielistä kuulla; hän vastasi: "Vai niin! Suu on muutamilla kuin lampaan perse, se ei voi yhtään pidättää, vaan siitä ehtimiseen vieriskelee ulos, mikäli on tulevaa. Minun poikani ja tyttäreni ovat jo vanhat ihmiset, kuten sanotaan, ja kaikki he elävät omin neuvoin. He kunnioittavat minua kaikki ja pitävät arvossa minua vanhoilla päivilläni, mutta hänen ja heidän välinsä ei ole koskaan ollut oikein hyvä. Jäätyään leskeksi minun nuoremmasta veljestäni, joka oli kelpo mies, mutta hukkui nuorena pyyntiretkellä, on juuri hän antanut minulle kaikkea sitä apua, kuin yksinäinen mies tarvitsee tuvassa naistoimiin. Minun tyttärilläni on, kuten sanoin, omat kodit hoidettavana. Kun minä vanhoillani tahdoin häntä hylkäämään omaa pikku taloansa; myömään kalanpyydyksessä, joita hänellä oli paljo, ja muuttamaan minun luokseni, sanoi hän nuoresta pitäin tottuneensa olemaan itsenäinen emäntä kodissaan eikä vanhanakaan huolivansa muullaisesta elämästä. Hän oli kyllä taipuvainen tulemaan, jos me vain vihkimisellä yhdistettiin pariskunnaksi; ja silloin minä päätin anoa konsistorilta lupaa vihkimiseemme. Pitää ollakin kaikenlaisia temppuja ennen kuin lanko ja käly saadaan vihkiä yhteen. Hän on urhakka vaimo ja hyvä sydämmestään ja kaikki kyllä pitävät häntä kunniassa, vaikka saavatkin kuulla häneltä monta äreätä sanaa, sillä suuta hänellä kyllä on. Kalastuksessa, jota me enimmäkseen harjoitamme yhdessä Jukin ja hänen vaimonsa kanssa, on hän vikkelä ja soudussa väkevä kuin mikähän."

Pilkkaan ammunta.

Minä muistutin, että jo oli aika mennä Norrskatin Isakille. Niinpä läksimme ja astuimme harjun poikki. Varsinaisia ajoteitä ei ole Bergössä eikä niitä tarvitakaan, mutta polkuja on ristiin rastiin poikki kallioiden. Meidän astuessamme tupaan istui emäntä kutomassa kangasta ja Isakki puuhaili pyssyjen parissa, jotka olivat käsillä suurella pöydällä. Tupa oli avara ja siisti; liedessä porisi kirkkaaksi puhdistettu kahvipannu, lattia oli äsken pesty ja ripoiteltu täyteen katajanhavuja. Katossa oli joukko tarvepuita orsilla kuivamassa. Ikkunan edessä seisoi visakoivuinen höyläpenkki; samalla seinällä oli sorvikone ja ruuvipenkki sekä paljo työkaluja. Näkyi kyllä, että kodikas uutteruus vallitsi tuvassa. Meille toivotettiin tervetuloa ja tuskin ehdimme istuutua, kuin emäntä jo edessämme niiasi, kahvintarjotin käsissä. Nelivuotinen poika, isänsä tarkka pienoiskuva, seurasi häntä uskollisesti kinterillä ja matki kaikkia hänen liikkeitänsä. Lyhyen palleroisessa muodossaan, tukka tuuhea ja sysimusta, vaaleanharmaissa silmissä vakavan luottava katse, oli Pikku Isakki varsin hupaisen näköinen. Minä annoin isälle sikarin ja hän, ollen tottumaton polttamaan, joka tapa ei ole yleinen saarella, kävi usein sylkemässä lieteen, samalla puhellen pyssyn teosta ja hyvästä ammunnasta. Rias-Matti hymyillen osoitti pikku Isakkia, joka astuskeli, puikko suussa, isänsä sivulla heilutellen ruumistansa merimiehen tavalla, ja sylki tuleen kuten vanhempi Isakkikin. Kun poikanen sattui isänsä jalkain eteen, pysähtyi hän ja laski kätensä pojan tuuhealle tukalle, mutta ei siltä pysäyttänyt puhettansa. "Pikku Isakki tulee niin isäänsä", sanoi äiti. Rias-Matti kutsui pojan luokseen ja nosti hänet hajasäärin polvelleen. Minä näin vanhuksen katseessa ystävällisiä ajatuksia kauas kohti tulevia aikoja. Norrskatin Isakki selitteli pyssynteon kehitystä hamasta piilukkoisista aina nykyisiin "sisävipuisiin" nallilukkoisiin asti; ensimmäiset nallilukot olivat olleet "ulkovipuiset". Hän oli kuullut puhuttavan takaa ladattavista luotikivääreistä, jopa nähnytkin niitä, mutta ne olivat kaikki "puotitavaraa", joka hänen mielestänsä oli hyvin huono ominaisuus pyssyssä.

Pyssymies toisensa perästä saapui tupaan, jokaisella vankka "hyljepyssy" kädessä. Kaikki noudattivat saaren yleistä täydellistä tervehdystapaa, antoivat kättä ympäri tuvan joka hengelle, unhottamatta pikku Isakkiakaan, joka nyt jälleen seisoi isänsä vieressä. Kun kaikki saivat juoneeksi kahvia, läksimme ulos, pikku Isakki astui myöskin mukana kantaen pitkää kepakkoa, joka hänestä oli hyväkin hyljepyssy.

Kahden kyynärän korkuista kiveä käytettiin musketin alustana; puupölkäre, keskipaikka pilkaksi noettuna, asetettiin tuulen päälle toiselle kivelle, jonka takana oli vuoren seinä. Minä kysyin oliko se heistä pitkä matka; Norrskatin Isakki vastasi: "Pitemmältä matkalta ei juuri tuhlata kutia hylkeille." Mitatessa huomattiin sitä olevan ainoastaan 75 askelta. Monta tuntia sitte ammuttiin, ja minun entinen luuloni toteutui. Joka kerran, kuin osui ohitse taikka huonosti, keksittiin aina jotain muuta syytä kuin vikaa pyssyn tarkkuudessa; milloin oli syynä tuuli, milloin taas oli luoti litistynyt pyssyyn painettaessa. Lataamiseen meni summattoman paljo aikaa, ja joka laukauksen jälkeen puhdistettiin piippu ruudin tomusta. Milloin joku luoti sattumalta osui pilkkaan, ylistettiin "vanhaa kohtiosujaa" ja pantiin se siinä kunnossaan syrjään odottamaan ensi tilaisuutta, jolloin se saataisiin ojentaa kohti hylkeen päätä. Minä huomautin, että eilen oli puheltu ampumisesta 150 askeleen päästä, mutta kuin mittasin sen verran maata, vastattiin yhteen suuhun: "Ei pidä haaskata kuteja noin pitkälle matkalle." Täällä huomasin saman asian kuin maalaispyssymiehillä metsäseuduissa; arvataan liian pitkäksi matkat, ne kun aina arvostellaan silmämäärällä. Sata askelta ovatkin oikeastaan 60, ja 50 askeleeksi ilmoitettua onkin vain 30 askelta. Kaikki kuuntelivat hyvin tarkkaan minun esitystäni, miten edullista heidän olisi käyttää pyyntiretkillä takaa ladattavia stussareja. Suomen urheiluklubin jokavuotiset kilpa-ammunnat, joissa maamme kaikki pyssymiehet saavat omalla seudullaan kilpailla suuremmista ja pienemmistä palkinnoista ammunnasta pitemmiltä ja lyhemmiltä matkoilta, eivät vielä silloin olleet alkaneet eikä minulla siis ollut niitä vastustamattomia todistuksia, kuin niiden kilpailujen tulokset antavat rahvaan pyssyjen arvaamattomasta huonommuudesta kaikenlaisten takaa ladattavien stussarien rinnalla. Kaikki mielellään tunnustivat, että takaa ladattavat olisivat kevyemmät kantaa pyyntikävelyillä ja helpommat pitää puhtaana ruudintomusta ja varsinkin ruosteesta, joka on hyvin kiusallinen ulkona merellä, jossa vesi on suolainen. Minun vakuutukseni, että nykyiset tehdasstussarit, myöskin takaa ladattavat, ovat erinomaiset suuresta tarkkuudestaan, näytti viimein kuitenkin herättävän heidän huomiotansa. Sovittiin, että minun piti Helsingistä tilata muutamia sellaisia Vaasaan, jossa niitä saaren pyssymiehet saisivat käydä koettamassa.

[Tässä sopii mainita, että muutamia Larssenin ekspressi-stussareja lähetettiinkin samana syksynä Vaasaan, mutta Bergön pyssymiehet eivät niitä hyväksyneet. Ollen tottuneet raskaihin kivääreihinsä, jotka omalla painollaan tekevät ponnahduksen tuntumattomaksi lauaistessa, joka aina tapahtuu jonkun alustan varassa, tukematta tukkia olkapäähän, pelkäsivät he keveän stussarin kovaa ponnahdusta ja ampuivat huonosti.]

Iso joukko nuorukaisia ja poikia oli kiihkoisina katselijoina läsnä kilpa-ammunnassa. Joukolla he joka laukauksen jälkeen juoksivat noutamaan pilkkapuuta. Minä kysyin, vieläkö he luulivat minua Ruotsin kuninkaaksi. Ei, sitä he eivät enää luulleet. Muuan pikku poika sanoi: "Te olette kippari Hämeenlinnasta." Suurempi poika selitti hänelle, että siinä maassa ei ole mitään merta eikä hylkeitä. "Site minä en koskaan mene sinne", vastasi pikku poika.