"Kun kauniin auringonlaskun aikaan sousimme tuulen puhallellessa milloin mistäkin ahtaassa saaristossa Vaxholman ja Tukholman välillä, näimme äkisti suuren laivan, joka ihan tuulen alla meistä oli täydessä tulessa. Musta savu tuprueli suurissa joukoissa keskeltä laivan kantta. Purjeita ei näkynyt, ilmeisesti oli laiva ihan avuttomana. Pitkä Erkki oli meidän veneessämme, ja hän nosti suuren purjeen, kiihkeästi huutaen: käännä, käännä alemmaksi, Matti; meidän täytyy pelastaa laivaväki! Mutta emmepä vielä ehtineet päästä vauhtiinkaan laivaa kohti; kuin jo näimme sen lähestyvän aika vauhtia, vesi koskena kiehuen keulassa. Mykkinä katselimme ihmettä ja käänsimme syrjään. Kaikki me olimme eteläisillä merillä purjehtijoilta kuulleet puheita höyrylaivoista, mutta ei kukaan meistä ollut vielä nähnyt sellaista enkä luulekaan minkään höyryveneen vielä siihen aikaan käyneen Pohjanlahdessa. Se puhkuva hirviö kulki ihan läheltämme ohitse ja suuret myllyn-vesirattaat pyörivät sen sivuilla. Me kiikuimme hyljeveneessä laivan suurissa aalloissa, ajatukset nöyrinä. Maailma on suuri ja täynnä ihmeellisiä asioita, sanoi pitkä Erkki, ja me soudimme kauniina kevätkesäyönä edelleen suureen vanhaan pääkaupunkiin, jossa niin monta uutta ihmettä kohta ilmestyi meille, etäisen Pohjanmaan saarelaisille.
"Siihen aikaan oli paljon enempi rettelöitä satamapalvelijain ja muiden kanssa kuin nykyään. Kyseltyäni rasvan hintaa muutamilta karvareilta möin koko lastin eräälle kauppiaalle, jolla oli puoti Skeppsbron (Laivasillan) luona, ja sain puolen hintaa edeltäpäin 6 riksin mukaan leiviskältä raakaa ja 2 riksin mukaan kannulta keitettyä rasvaa; loput luvattiin minulle sitte, kuin tavara oli vedetty kotiin ja punnittu. Hieno herra oli läsnä, kuin tavaraa punnittiin suuressa makasiinissa toisessa pihassa, ja hän antoi minulle kuitin, sanoen minun saavan sillä rahat kauppiaalta. Noin kello 2 paikoilla lauantaipäivänä menin kauppiaan taloon, mutta hän ei ollut, kotona. Monta herraa istui siellä kirjoittamassa korkeilla pöydillä; eräs heistä katsoi minun kuittiani ja käski minun tulla myöhemmin saamaan rahoja. Kumppanien kanssa kävelin muutamia tunteja katselemassa meille uusia asioita. Muun muassa muistan, että suuressa höyrylaivassa, jossa miehet laulain purkivat lastia, näimme ihan mustan miehen. Me menimme aivan hänen eteensä ja katselimme häntä kummastellen. Hän lienee pahastunut, sillä hän irvisteli meille ja pisti mustan kielensä ulos valkeain hammasten välistä. Ulompana virrassa näimme kaksi akkaa istuvan veneessä onkimassa silakoita; sitä sanottiin pimplaamiseksi, ja kalat myötiin kappaleittain, 80 kappaletta sanottiin vaaliksi. Meistä se oli naurettavaa, sillä me otamme silakoita tynnyrittäin ja myömme tynnyrittäin.
"Kun minä tavoitin kauppiasta kello 7 aikaan illalla, ei minua enää päästetty sisään. Kokemattomuudessani tulin jo levottomaksi saatavasta rahasta. Kauan kävelin hitaasti edes takaisin talon edustalla. Poliisimies, vaikka en minä silloin tiennyt, mikä mies hän oli, kysyi, ketä minä odottelin; vihoissani kun olin, kysyin minä samaa häneltä. Varkaita ja pettureja, vastasi hän. Viimein kerroin miten asia oli, mutta hän vain nauroi ja sanoi noiden herrain, jotka istuivat korkeiden pöytäin ääressä, karanneen Amerikkaan minun rasvojeni kanssa. Myöhään yön tullessa palasin kumppanien luo hyljeveneesen, mutta en kertonut, miten asiat oikeastaan olivat; minä vain sanoin, että emme vielä olleet selvillä lähtemään kotiin. Aikaisin sunnuntai-aamuna tavoitin taas kauppiasta, mutta ovi oli lukossa eikä kukaan vastannut minun jyskytyksiini. Minä odottelin uskollisesti monta tuntia, toivoen toki viimein jonkun tulevan ulos tuosta suljetusta asunnosta. Ei minun johtunut mieleen ajatella, että kaikki olivat lähteneet ulos niin aikaisin pyhä-aamuna. Hyvin levottomana luovuin viimein vartioimasta, mutta palasin jonkun kerran tunnissa ja jyskytin suljettua ovea. Iltapuolella kävelin edes takaisin Laivasillalla, jossa nyt pyhäpäivänä oli hiljaista. Minä pysähdyin eräiden rappujen luo, joita myöten pääsi alas vesille; siinä oli monta venettä, joissa istui kirjavapukuisia akkoja; he sanoivat maksusta soutelevansa ihmisiä ja kysyivät, enkö minä tahtonut lähteä Eläintarhaan katselemaan kuninkaan ajelemista. Muutamia nuoria, iloisia miehiä ryhtyi puhelemaan akkojen kanssa ja minä kauan kuuntelin heidän lörpötyksiänsä. Kaikilla oli päässä korkeat mustat hatut, ja minä ensin, kuin he tulivat, luulin heitä kaikkia kirkkoherran apulaisiksi, mutta kohtapa huomasin erehtykseni, sillä kaikilla heillä oli huuliparta ja kaikki kiroilivat, niin että aivan säkenöi koko heidän puheensa. Minä olin silloin iloinen kokematon Bergön poika, joka kyllä olin nähnyt merta sekä myrskyisenä että tyynenä, mutta kyllä minä väärin ymmärsin kaikki, mitä näin tuolla ensi käynnilläni suuressa kaupungissa, johon nyt jo olen jotenkin tutustunut. Minä virkoin myöskin sanan tai pari iloisten herrain leikilliseen puheesen, ja se päättyi siten, että he pyysivät minua lähtemään kanssansa katsomaan kuninkaan ajelemista. Soutumatkalla tulimme me hyviksi tutuiksi ja minä kerroin, millä asialla olin Tukholmassa, sekä vastoinkäymiseni. He sanoivat olevansa sotilaita, vaikka ei sitä heistä näkynyt. Kauppiaan, joka oli ostanut hylkeenrasvan, tunsivat he myöskin, kun kuulivat nimen, ja nauraen lupasivat hankkia minulle maksun.
"Me nousimme eräälle sillalle ja astuimme sitte vierekkäin, joka miehellä suuri sikari suussa tietä myöten, jonka molemmilla puolilla kasvoi niin suuria puita, että minä aivan kummastelin. Paljo ihmisiä ja suuria vaunuja oli siellä liikkeellä joka tiellä, ja sitte tuli kuningas ajaen kauniissa vaunuissa, monta hevosta edessä. Minä seisoin sinä hetkenä ihan yksinäni, sillä nuoret sotaherrat olivat vetäytyneet syrjään. Arvatkaapas, kun kuningas nosti lakkia ja tervehti minua, ja minä tervehdin vastaan tietysti!"
"Mikä sen kuninkaan nimi oli?" kysyi eräs nainen uunin luota. "Karl Johan." "Minkä näköinen hän oli?" kysyi toinen. "Finnis-Isakin", vastasi Rias-Matti. Kaikki nauroivat ja Isakkikin veti suunsa leveään iloiseen irvistykseen, joka teki muodon vinoksi ja selvästi näytti, millä puolella hän tavallisesti piti tupakkamälliä. Nauraessaan hän arvattavasti oli vähemmin Karl Johanin näköinen, mutta muuten kyllä oli perää Rias-Matin lausunnossa. Finnis-Isakilla oli tuuhea, musta kiharatukka, kotkan nenä ja miehekäs, ponteva muoto. Me saamme aihetta puhua hänestä tuonempana.
"No kuinka kävi sitte rasvarahojen?" kysyin minä.
"Niin," jatkoi vanhus, "käveltyämme niiden iloisten sotaherrain kanssa kappaleen matkaa saavuimme erääsen paikkaan, jossa oli ikään kuin markkinat, ja sinne oli tullut paljaita prinssejä ja prinsessoja pitoja pitämään. Kaikki oli niin koreata kuin sadussa. Me pysähdyimme korkealle parvelle ja kävimme istumaan pöydän ympärille, jolla seisoi hyvähajuisia kukkia, ja sitte tuli niin ihmeen hieno rouva ja tarjosi juotavaksi makeita, hyviä viinejä; hyvältä se maistui, ja sydämmestään iloiset olivat ne nuoret sotaherrat. Se hieno rouva kävi istumaan meidän luoksemme ja sydämmestään iloinen oli hänkin, mutta kohta minä huomasin, että hän joko oli kaikkein rouva taikka ei kenenkään, sillä yhtäläinen hän oli kaikille, ja viimein minä sain tietää, että hän oli vain se, joka möi niitä hyviä viinejä. Kuin meillä oli puhelu hauskimmallaan, näin minä yht'äkkiä kauppiaan, joka osti rasvan. Ja minä näytin häntä sieltä, jossa hän istui alhaalla monen muun kanssa pöydän vieressä, joka seisoi paljaalla maalla. Sotaherrat lähettivät minut pyytämään rahojani. Minä menin hänen luoksensa ja sanoin: teidän pitää antaa minulle rahat hylkeenrasvasta! Ensin hän ikäänkuin pahastui, mutta näki sitte minun ystäväni ylhäältä parvelta, ja silloin ihmiset nauroivat joka taholla. Hän nousi ja läksi minun kanssani ylös parvelle ja siellä tuli aika ilo. Kauppias oli myöskin oikein sydämmestään iloinen mies.
"Ei hänellä ollut kukkarossaan niin paljoa rahaa, kuin minun piti saaman, mutta hän sai toisilta ja sitte hän maksoi minulle ja otti minun kuittini.
"Sitte pyysi hän meitä kaikkia ajelemaan hänen suurilla vaunuillansa, joissa oli edessä komeat, lihavat hevoset ja herra ajamassa. Se herra ei sanonut mitään, läjähytti vain hirveän pitkällä piiskallaan. En minä silloin tiennyt, että rikkaat ihmiset pitävät sellaisia herroja vuosipalveluksessaan ainoastaan ajamassa heidän hevosiaan, milloin he lähtevät ajelemaan.
"Me ajelimme kauneissa metsissä ja pysähdyimme pitkän sillan päähän, ja siellä oli yhtä paljo ihmisiä ja vaunuja kuin edellisessäkin paikassa. Siellä me söimme ja joimme paljon, ja yhtä hieno ja iloinen rouva istui sielläkin meidän kanssamme, ja minun piti kertoella paljo Bergöstä ja hylkeen-pyyntiretkistä. Minä olin pyöräpäisenä makeista viineistä ja läksin ulos muka katsomaan ilmaa. Sama vieno etelätuuli puhalteli kuin ennenkin jo monena päivänä, ja minä ajattelin setä Erikin neuvoa, kuin erosimme Hanhikarilla: Muista, että olet kipparina hyljeveneessä.