Kymmenessä minuutissa ehdimme alas rantaan. Pieni vene, Isakin pyyntiretki-varuksiin kuuluva, oli vedettynä piikivi-soraiselle rannalle, johon meri oli viskellyt joukottain raakunkuoria. Me työnsimme veneen ulos rannasta juuri samana hetkenä, kuin auringon ylälaita pilkisti näkörajan takaa. Sinä aamuna tulikin kaunein auringon nousu, kuin koskaan olen nähnyt. Kaikenkarvaisina heijastuivat säteet pitkistä, harvakseen vierivistä, sileistä maininkiaalloista ja meren päällä vielä siellä täällä viivähtävästä sumusta. Me sousimme taikka oikeastaan vain Isakki sousi pysähtymättä kokonaisen peninkulman Moikipään karille, mutta ei missään näkynyt ainoatakaan hyljettä ylhäällä makaamassa.
Auringonnousu-näytelmä muuttelehti, kunnes viimein kirkas lämmittävä paiste levisi taivaalle ja merelle, jättäen vain vähäisiä kirkkaansinisen ja teräsharmaan vivahduksia läntiselle näkörajalle, jossa yön sumut hitaasti haihtuivat auringon lämmön tieltä.
Me nousimme lukemattomista meren kuohun hivuttelemisista sileäksi hankautuneelle kalliolle, jolla oli vaalea pähkinän karva, kuten tavallista saariston äärimmäisillä kareilla. Kauan oli sielläkin turha kaikki tähysteleminen kiikarilla, ei yhtään hyljettä näkynyt lukemattomilla kivillä, jotka kohosivat merestä Moikipään luodon monien pikku kallioiden ympärillä.
Kirkkaan meren kohoileminen ja vaipuminen rauenneen mainingin jälkeen väheni vähenemistään ja päivemmällä lakkasi kokonaan kaikki rantakohina. Muutamia suuria joutsenparvia lepäili aikaisemmin aamulla etäällä luodosta tyynellä merenpinnalla. Me kuulimme, vaikka välimatka olikin pitkä, siipien räpinän ja näimme veden roiskinan, kun ne kaikki yht'aikaa nousivat ja kiilajärjestyksessä lensivät etelään päin.
Muutamia koskelopoikueitakin oli lauhan ja pitkän syksyn houkutuksesta viivähtänyt kauemmin tavallista; ne nyt lentelivät lipuellen pitkin vedenpintaa ja kokoutuivat suuriin parviin lähtemään pitkälle ulkomaan-matkallensa. Täällä pohjolassa on muuttolintujen koti; täällä he rakentavat rakkauden ja lisäytymisen pesiä.
Norrskatin Isakki oli hauska kumppani. Vakava ja hidaspuheinen hän oli, vaan samalla hänellä oli valpas ja ajatteleva mieli. Hylkeenpyyntiin ja kalastukseen veti häntä yhtä paljon taipumuksensa kuin elatuspakkokin. Me asettelimme itsellemme atrian kalliolle, ruoka ja juoma maistui hyvin, ja me olimme hyvillämme, että meille oli johtunut mieleen viettää pyhäpäivä merellä. Hän oli koko mestari havainnollisissa kuvauksissa esittämään tapauksia hyljeretkiltä ja kalastuksesta; usein hän pani yhä kasvavaa voimaa omituiseen Bergön murteesensa, milloin hän vakuuttavalla tavallaan kertoi jotakin mieleen erittäin painunutta seikkailua. Minä en ruvennut kirjoittelemaan niitä muistiin, että tähän vuodenaikaan katsoen niin tavattoman meri-huviretken viehätys ei haihtuisi. Illan vietossa Rias-Matin luona toivoin vielä kylliksi saavani sellaisia kertomuksia.
Norrskatin Isakki oli yhtä kiihkeä kyselemään metsästyselämää metsissä kuin minä talviretkiä merellä. Aavistavalla tarkkatuntoisuudella tajusi hän minun koetukseni kuvata pääpiirteiltään jylhää autiota metsää mäkineen ja notkoineen kuin pitkän pitkät aallokot; avaroita harjumaita, joihin ainoastaan myrskyt ja kulovalkeat ovat tehneet tilaa uusille puupolville; peninkulmain laajuisia kangasmaita, joissa itsestään kuolleet jättiläispuut todistivat, että yhä puuhaileva voitonhimo ei ole jaksanut korjata talteen, mitä salot ovat vuosisatoina kasvattaneet.
Hän kummasteli suuresti, mikä apu metsämiehellä on koiristansa. Minä huvikseni kuvailin hänelle, miten monenlaisia metsäkoiria, joista kullakin lajilla on erilainen vaisto, metsämiehet opettavat ja käyttävät apunansa metsästyksessä.
Enimmän kummastutti häntä "vainukoiran" kyky kulkea paljaallakin maalla pitkin vanhoja jälkiä, erehtymättä siitäkään, mihin päin eläin on juossut. "Miten ihmeellä se voi haistella jäljistä, missä jäljet ovat olleet sinne tai tänne päin?" sanoi hän ja samoin sanon minäkin.
Minä olin ottanut mukaan pulloon kahvimehua ja lämmitin sekaan merivettä väkiviinalampulla. Lämmin juoma maistui hyvältä, ja Isakista oli "konsti" käsittämättömän sukkela. Hän kertoi, miten he keittivät ruokansa pitkillä pyyntiretkillä. Koivunkanto (padan jalka) asetetaan jäälle ja neljän siihen lyödyn viisituumaisen naulan nojaan sovitetaan pata tulisijaksi; rei'istä padan pohjasta käy ilmanvetoa. Sen suuremman padan päälle ripustetaan rautakantimiin pienempi pata, jossa ruoka kahdesti päivään keitetään. Puina käytetään kuusituumaisia koivupuikkoja, jotka heti sammutetaan, kuin ruoka on valmis, sillä täytyy säästää puita. Pyyntiretkillä on lämpimänä ruokana keitettyä hylkeenlihaa, ohrajauhovelliä (matkavelliä) ja leipäsoppaa, jota keitetään edellä kerrotusta matkaleivästä, juustopalasista, voista ja merivedestä.