Korkealla taivaalla purjehteli petolintu. Iisakki luuli sitä kalasääskeksi (falco haliaetus), mutta kuin se laskihe lähemmäksi ilmassa juuri meidän kohdallamme, ehkäpä katsomaan, voisiko siepata meidät kynsiinsä, huomasin minä sen merikotkaksi (haliaetus albicilla). Kysymykseeni, näkyikö merikotkia merellä pyyntiretkien aikana, vastasi Isakki ei näkyneen. Itämerellä ja Suomenlahdessa niitä lintuja hyvin usein nähdään talvella ajojäillä; sanotaan niiden joskus iskevän kyntensä pieniin hylkeihin, vaan ovat silloin aina vaarassa joutua veden alle.
Isakki kertoi tavattoman tapauksen viime pyyntiretkeltä. Venekunta, jossa oli Korsnääsiläisiä ja bergöläisiä, pyyteli aukealla Pohjanlahdella, johon ei maata näkynyt mistään päin. Kiikarilla katsellen näkivät he suurella jäälautalla ison eläimen seisovan pystyssä korkeilla jaloillaan. He luulivat sitä ensin hevoseksi, vaan purjehdittuaan likemmäksi näkivät he, että se oli suurempi kuin mikään hevonen. Heidän päästyään lähes pyssynkantomatkalle syöksyi eläin veteen, mutta kimpuroi suurella vaivalla kohta jälleen ylös pienemmälle lautalle ja jäi siihen hoipertelemaan sillä horjuvalla alustalla. Ihmetellen, mikähän eläväinen se oli, ampuivat he monta laukausta aivan läheltä, ja se iso eläin kuoli siihen pikkulautalle heidän käsiinsä.
He olivat luulleet sitä hirveksi, mutta olisihan heidän muistaakseen pitänyt hirvellä olla sarvet, mutta se eläin oli mulipää. He nylkivät eläimen ja paloittelivat ruumiin sekä kauan arveltuaan keittivät lihaa ja söivät ja huomasivat sen olevankin hyvänmakuista.
Vasta kotiin palattuaan ja taljaa näyttäessään saivat he varmaan tiedon, että se tosiaankin oli hirvi. Se oli eksynyt jäälle ja myrsky oli sitte ajanut sen ulos merelle.
Isakki nosti kiikarin siimalleen ja ilahutti minua sanoilla: "Nyt pian veneesen, hylje on tuolla kivellä, josta sitä on hyvä ampua."
Hän antoi minulle kiikarin ja viittasi kahta kalliota, joiden välillä näkyi pienempiä yksinäisiä kiviä. Eräällä kivellä makasi mustaturkkinen rantahylje päivänpaisteessa. Me sousimme pitkän kierroksen, päästäksemme toisen kallion turvissa lähelle, mutta kuin kiipesimme ylös sen päälle, oli matkaa hylkeen luo vielä pari sataa askelta.
Minä katsoin hyvällä kiikarilla hyljettä, ja se näytti olevan niin lähellä, että ikään kuin olisin voinut kädelläni taputtaa sen sileää leveää päälakea. Se makasi sivuttain meihin, kädet ja evät suorana, pursto ja pää matalalla kivellä.
Isakki souti nyt suurella vaivalla aaltojen matalikolle kokooman hauraruohon läpi, salaellen lähestymistämme kiven takaa aina toisen lähemmän kiven taa. Siten pääsimme kivelle, josta oli matkaa enintään 85 askelta hylkeen luo, joka makasi pursto meihin päin. Minä tahdoin ampua, mutta vielä katsoi Norrskatin Isakki matkaa liian pitkäksi. Siltä matkalta olisi tottunut pyssymies voinut hyvästi tähdätyllä ekspressi-stussarilla ampua joka luodin kahvikupin pohjaan. Soutaa lähemmäksi hän ei myöskään uskaltanut, kun näet pelkäsi hylkeen säikähtyvän ja sukeltavan pois kiveltä. Hän kysyi, tahdoinko minä kaalaa vedessä kivelle, jota hän osoitti ja josta saattoi olla enintään 50 askelta matkaa hylkeesen.
Minä en huolinut ryhtyä tuohon turmiolliseen kylmävesi-parannukseen. Isakki riisui nutun, västin ja housut, vaan piti hylkeennahka-kengät jalassa, ett'ei ehkä leikkelisi jalkojaan teräviin kiviin ja lipeilisi paljain jaloin. Tietysti ne muutamat sanat, kuin me vaihdoimme, lausuttiin suurimpana salaisuutena, jota hylkeen ei pitänyt kuuleman.
Hiljaa hän lipui veteen, mutta lähestyminen kiveä olikin vaikeampi, kuin hän oli aavistanut. Tiheään sulloutuneet haurat kietoutuvat hänen jalkoihinsa ja sääriinsä ylös aina vyötäisiin asti, ja paikoittain ylettyi vesi hänelle vyötäisten yläpuolellekin.