Hitaasti hän kuitenkin tunkeutui eteen päin, pitäen raskasta pyssyä ylhäällä vedestä. Kiusaus ampumaan oli minulla suuri, mutta pelotti sen tosiaankin huvittavan kohtauksen lyhentäminen ohi osumisella. Isakin äsken tekemä, kaksileiviskäinen pyssy lepäävänä pitkin pituuttaan kivellä, tähtäsin minä maltillisesti keskelle hylkeen purstoa ja ajattelin, että minun vain tarvitsi nyäistä liipasinta, niin heti olisi eläin repaleina.
Viimein pääsi Isakki halukivellensä, hiivitti pyssynsä sen nojaan ja tähtäsi niin kauan, että minulta alkoi vavista sormi, joka oli valmiina nykäsemään liipasinta.
Samana silmänräpäyksenä, kuin kuulin Isakin laukauksen, laukasin minäkin kanuunan. Suuret ruutipilvet liitelivät karin kohdalla, mutta savun alitse näin minä hylkeen makaavan vielä kivellä. Molemmat luodit läpisivät pitkin veden tyyntä pintaa niin kauas, kuin silmä kantoi. Isakki taputti pyssyänsä sanoen: "Tämä on kohti-osuja!" Mutta käännyttyään näki hän savusta, että minäkin olin ampunut. En muista enää, mistä syystä varmaan tiesin minun luotini osuneen liian korkealle, mutta taputin kuitenkin kanuunaani minäkin ja sanoin: "Tämä myöskin!"
"Se voi virota", sanoi Isakki, jo ihan lähtemäisillään taas veteen kiiruhtamaan hylkeen luo. Hän osoitti pyynti-intoa, jota en olisi luullutkaan olevan niin paljoa muuten vakavassa miehessä. Hän oli viime pyyntiretkellä ampunut noin 100 hyljettä, kaksi vertaa kuin kukaan muu Bergön pyyntimies. Kiikarilla minä näin hylkeeseen käyneen takaraivaan ja ilmoitin havaintoni Isakille. Hän rauhoittui ja pyysi minua tulemaan veneellä sinne.
Minä sauvomalla tunkeuduin haurakasain läpi, me korjasimme hylkeen ja näimme pään musertuneen suuresta luodista, niin että aivoja näkyi haavasta ja oli niitä kivelläkin.
Ajatellen Isakin märkiä vaatteita kiirehdin minä kotimatkaa. Aurinko oli jo pari tuntia sitte ruvennut alenemaan puolipäiväisestä korkeudestaan ja meillä oli koko peninkulma matkaa kotirantaan.
Ihmeelliseltä tuntui minusta tämä viehättävä pyhämatka pohjaisella Pohjanlahdella pienessä soutuveneessä marraskuun lopulla, kuin jo olin muualla nähnyt maan lumisena ja kuullut matalain vesien kitisevän rannoilla jäätymäisillään.
Oli ihan kuin syyskuun päivä, ilma tyyni ja lauhkea siellä ulkona merellä auringonpaisteessa, mutta Isakki ennusti monesta merkistä, että vahva tuuli oli nouseva etelästä ehkäpä jo ennen meidän kotiin ehtimistämme, ja aivan oikein, jo puolivälissä alkoi merenpinta värehtiä ja tuuli kiihtyi vähitellen.
Kuin saavuimme lähelle Bredskärin pohjoista nientä, pyysin minä Isakkia hiukan levähtämään, sillä minä näin jotakin omituista mykyrää kivellä niemen nokan edustalla. Kiikari käännettiin sitä kohti ja huomattiin hylje. Me sousimme suoraan sivulta eläintä kohti ja nousimme maalle eräästä lahukan pohjasta. Siihen asti, kuin niemi peitti meiltä kiven, näimme yhä sillä hylkeen, vaan kuin astumalla hiivimme niemen kärkeen, oli se sill'aikaa jo sukeltanut veteen.
Isakki kävi noutamassa eväämme, ja kiven takana me sitte kuiskaellen söimme päivällisemme niemeä nenässä, vähän päästä aina pilkistäen, nousisiko hylje jälleen ylös kivelle. Sill'aikaa tuuli kiihtyi ja meri alkoi kuohuen loiskia kiven yli.