Hämäräkin jo rupesi tulemaan, ja Isakki arveli, että oli turha enää toivoakaan saada ampua paennutta hyljettä. Me läksimme soutamaan.
Ihmeellistä oli nähdä, miten pian meren muoto oli muuttunut. Äsken vielä ihan kirkas vedenpinta kohoili nyt jo vaahtopäisiksi aalloiksi, ja soutumme Bergöhön pienessä veneessä ei suinkaan ollut enää vaaraton.
Ennen kuin ehdimme perille, oli kuu jo korkealla taivaalla sotkemassa valoansa laskeutuneen auringon vielä viivähtävään kajastukseen; siitä syntyi omituisia valon väreitä taivaalle ja merelle. Etäällä pohjoisessa on päivä lyhyt marraskuun lopulla.
Jättäen hylkeen rannalle kiiruhti Isakki kotiinsa saamaan kuivia vaatteita yllensä, ja minä astuin Rias-Matin kotiin. Siellä oli jo monta pyyntimiestä koolla.
Viimeinen ilta Rias-Matin luona.
Emäntä oli hyvää tarkoittaen tehnyt suuren tulen uuniin. Minusta, kun olin karaistunut koko päivän merellä olosta, tuntui liian umpinaiselta ja kuumalta tuvassa. Niinpä ehdotin, että istuisimme rappusilla. Vaikka emäntä liiankin selvään osoitti tyytymättömyyttänsä siihen puuhaan, pantiin minun ehdotukseni kuitenkin toimeen.
Me kävimme istumaan miten sattui, muutamat rapuille, toiset ulos viedyille tuoleille ja jotkut tikapuille, jotka seisoivat nojallaan kattoa vasten. Rias-Matti istui tuolilla keskellä rappusia.
Hyväntahtoisella eukolla oli vähä samaa vikaa kuin hylkeellä, "kuin se on tuore"; hän itsepäisesti purisi, että "vanhus on mukana kaikissa hullutuksissa'".
"Pankaa te vain vettä kiehumaan, eukkoseni, kuten vieraamme pyysi", sanoi pahastumatta Matti iloisesti, kuten hänen tapansa oli. Puhevalta oli alussa vapaa, ja keskustelu kierteli kaikenlaisia aineita. Sitte tuli Norrskatin Isakki ja kertoi hyvin laveasti, miten kaikki tapahtui, kun hän matkallamme ampui hylkeen Moikipään karilta, aivan kuin se olisi ollut joku hyvinkin merkillinen tapaus.
Muhkea emäntä ilmestyi ovelle ja sanoi, ystävällisesti vilkaisten minua kohti: "nyt kiehuu vesi."