Jääsokeutta sairastava Raippaluodon poika säälitti meitä hyvin. Me muut olimme kovassa työssä pelastamassa henkeämme, mutta hän makasi avuttomana ja kipuja kärsien. Joka kerran, kuin myrsky viskasi venettä aallonharjan poikki ja vettä tuli sisään, tunsi hän kuoleman esimakua ja siunaeli itseään. Usein huusi hän: "Rias-Matti, joko nyt loppu tuli?"
"Minä koetin rohkaista häntä ja kehoitin luottamaan Jumalan huolenpitoon ja kumppanien ponnistuksiin. 'Eihän vene vielä edes rutisekaan', sanoin minä, 'sen onkin tehnyt itse Hollkullan Jossi.'
"Pahin vaaramme oli se, että purjeemme oli liian pieni suuren veneen oman tuulialan rinnalla ja että vene ei totellut peräsintä, milloin noustiin aallon pohjasta ylös harjalle, niin että me monesti syöksyimme syrjittäin harjain ylitse. Moneen kertaan koetettiin purjehtia sen verran viistoon, että vene olisi hiukan kallellaan ruvennut tottelemaan peräsintä, mutta aallot aina viskasivat meidät aivan poikittain myrskyn eteen. Silloin sieti ponnistella ennen kuin vene kääntyi jälleen oikealle suunnalleen ja peräsimelle saatiin vähäkään tukea vedestä. Samalla venettä lakkaamatta ammennettiin millä hyvänsä astioilla, kuin kukin käteensä tapasi. Pumput olivat sitä paitsi lakkaamatta työssä. Lumipyry lakkasi illan tullen, mutta pakkanen kiihtyi ja jään kasvaminen veneesen teki meille suurta haittaa.
"Päivän pitkään näimme toisistakin hyljeveneistä monta ja yksi venekunta oli puolenpäivän aikaan ollut ihan likellä meitä, mutta sitäkin näkyi ainoastaan silloin, kuin satuimme yht'aikaa syöksymään aallonharjojen ylitse. Kun heitä sen jälkeen ei enää näkynyt, käsitimme me heidän matkansa loppuneen, ja valmiit me olimme ottamaan vastaan samanlaista loppua itsekin.
"Ihmeellistä, että meidän voimamme eivät vielä olleet lopussa pimeän tullessakaan.
"Minun täytyi ankarasti käyttää kipparinvaltaani, kun käskin, että kahden miehen kerrassaan piti vuorotellen etsimän virkistystä voimilleen makuusäkistä; ei kukaan olisi mielellään tahtonut lähteä ijankaikkisuuteen niissä kääreissä. Paksar-Erkki, hän, joka sittemmin hukkui jään laitaan saaren viereen, sanoi, ryömittyään vastahakoisesti säkkiin: 'hyvää yötä, Rias-Matti, me ehkä tapaamme toisemme meren pohjalla.'
"Auringon laskeutuessa hajautuivat pilvet, mutta myrsky oli pikemmin kiihtymässä kuin heikkenemässä. Myöhemmin nousi täys'kuu, ja sen valkoinen valo näkyi ja sammui pilvien halkeamista kuin vilkkumajakka. Pimeistä pitkistä kuohuaaltojen laaksoista nousimme kohti taivasta harjoilla kohiseviin kuun valossa välkkyviin hopeakoskiin ja sitte taas syöksyimme huimaavaa vauhtia alas. Kuolema silmäin edessä värisin minä kauhusta ja ihastuksesta, sillä kaunis ja juhlallinen on vihastunut, väkivaltainen meri, kuin taivaan myrskyt mylleröivät sen rauhaa. Mitä likempänä kuolema on, sitä vilkkaammin virtailee elämän kaipaus läähättävässä sielussa, ja kaikki aistimet valvovat ihmetellen Jumalan suurta työtä.
"Sairas pyytäjä Niilo oli lakannut valittamasta. Luullakseni hän oli sielunponnistuksista, joita hän kivuissaan kärsi, nukkunut tai ehkä vain uupunut horroksiin, sillä vasta aamun tullessa, jolloin myrsky oli kiihkeimmillään, heräsi hän siitä, että hyökylaineet huuhtelivat häntä. Alinomaisesta komentamisesta niille, joiden piti yhdellä airolla autellen estää venettä vaarallisista äkkikäännöksistä, oli minun ääneni jo ihan käheä. Suurinta varovaisuutta tarvittiin, ett'ei airo jäisi kiinni hankoihin ja kallistaisi venettä, jolloin suuri aalto olisi yht'äkkiä voinut hukuttaa meidät.
"Pumppuaminen ja ammentaminen oli alinomaisena työnä. Jos minä en ajoissa olisi huomannut välttämättömäksi kahden miehen kerrassaan levähtää ja voimistua, niin olisivat nyt jo kaikki olleet uuvuksissa; mutta yhä kuitenkin vastustelivat ne, joiden oli vuoro ryömiä säkkiin. Totellaan sentään aina kipparia, ja kaikki kyllä käsittivät, että voimia meillä tarvittiin, jos tahdoimme pysyä heti uupumatta ja hukkumatta. Minä sain itsekin kokea, miten vaikea oli toimetonna syöksyä vaarallisesta silmänräpäyksestä toiseen, sillä auringon nousun edellä, kuin jo olin koko vuorokauden yhtä päätä istunut kiinni peräsimen varressa, väsyivät käteni ja Paksal-Erkki minut päästi levähtämään."
"Kokenut kyllä tietää," sanoi Jonk-Err, "miten perässä istuminen koettelee miestä, kuin myrsky ajelee hyljevenettä merellä."