"Ja kuolema on kallis, kun on Rias-Matin tavalla kestetty koetus elämässä", pistin minä väliin.
"Niin se on, kuin meidän vanha Matti puhuu", sanoi Jonk-Err.
"Lähellä kuolemaa on jokainen meistä ollut," sanoi Ullus-Gabbel, "mutta jos niin pitäisi käydä, että minun täytyisi jäädä pyyntiretkelle, niin kyllä minä tahtoisin nähdä meren ja taivaan viime hetkenäni; Niilolla oli pahin hätä, hän kun oli jääsokeana."
"Kuinkas se retki sitte päättyi?" kysyi Norrskatin Isakki.
"Niin se kävi, että kaikki purjehdus pysyi kerrassaan mahdottomana," vastasi Rias-Matti, "sillä turhaa vaivaapa oli veneen ohjaamisponnistukset. Suurimmalla vaivalla saimme pidetyksi veneen pystyssä ja käännetyksi aina perän kohti myrskyä lakkaamattomassa myrskyn viskelemisessä.
"Päivällä, kuin jo olin jälleen istumassa peräsimen vieressä, huomasin meren ja taivaan rajan lounaassa ihan suoraan myrskyn alla välähtelevän valkoiselta ja huusin silloin toisille: muutaman tunnin kuluttua olemme ajojäissä, ja siihen me hukumme, ell'ei ihmettä tapahdu. Niilo pyysi jotakuta meistä lukemaan virttä, kun vielä oli aikaa. Paksar-Erkki, joka silloin oli lepäämässä yritti alottamaan yhtä niistä virsistä, joita me usein luemme pyyntiretkillä, mutta jo parin säkeen perästä paiskasi iso hyökylaine veneen puolilleen vettä, niin että joka käsi tarvittiin estämään uppoamista. Saimme vielä silläkin kerralla veneen melkein tyhjäksi, vaan silloin toinen aalto aina lisäsi työtä.
"Valkoiset kuohut tuolla ajojäiden seassa alkoivat näkyä yhä selvemmin ja sitä mukaa väheni pelastuksemme toivo.
"Auringon vähän alettua keskikorkeudestaan näytti myrsky hiukan rupeevan heikkenemään, ja me koetimme kaikin voimin ohjata alas Ahvenanmerelle, niin että myrsky puhalteli hiukan vasemmalta takaa, toivoen siten välttävämme tai ainakin viivyttävämme vaarallista joutumistamme ajojäihin. Mutta samalla kasvoi veneen täyttymisen ja mereen hukkumisen vaara, eikä pieni purje kuitenkaan estänyt myrskyä kuljettamasta meitä mielensä mukaan. Ei siinä auttanut mikään, täytyi laskea vain kohti jäitä.
"Viimein havaitsimme ja tunsimme Finnluodon keskellä aaltoilevia ajojäitä, jotka olivat sille röykköytyneet kokonaisiksi vuoriksi. Me olimme siis Geflen lahdessa. Finnluoto on 7 peninkulman päässä manteresta.
"Monta hyljevenettä näkyi edellämme, mutta koska me näimme ainoastaan ne, joita myrsky paraillaan heitti aallon harjan ylitse juuri silloin, kuin itsekin olimme harjalla, niin emme osanneet arvata kuinka monta niitä oli. Aina siitä asti, kuin lumituisku lakkasi, olimme usein pitkällä merimatkalla nähneet jonkun veneen. Lähestyessämme ajojäitä näimme muutamia venekuntia jo taistelemassa lähellä Finnluotoa pauhaavien jäiden keskellä, toisia oli lähempänä edessämme ja sivullamme. Kaikki koettivat nyt pelastua luodolle.