Vanhus keskeytti: "Hämärän tullessa oli rajumyrsky täynnä märkää lunta, niin sakeana, että minä perästä en enää nähnyt eteen sattuvia kuohulaineita. Ammentajat eivät mättäneet pois vettä, vaan lumisohjoa veneestä."
"Myrsky päiväpaisteisella merellä," sanoi Finnis-Isakki, "silloin edes näkee, mitä on tulossa, mutta lumimyrsky pimeässä, se on hirvakka."
"Ja sitte kestää niin kauan päästä meren yli", sanoi Norrskatin Isakki. "Kun purjehditaan hyvällä tuulella lyhyessä ajassa meren yli, niin viivytään kaksi vertaa silloin, kuin aallot heittelevät tyhjää venettä."
"Välistä se seisoo kuin siirapissa aallonnotkelmassa, kunnes se yht'äkkiä heilahtaa kuohuvalle harjalle", virkkoi Ullus-Gabbel.
"Sitte tuli pimeä yö," jatkoi Jukki, "ja se on siihen aikaan vuodesta yhtä pitkä kuin päiväkin, ja lumiräntää tuli koko ajan, mutta aamupuoleen myrsky hiukan laimeni. Samalla tavalla, kuin isä kertoi ajelehtimisesta Finnluotoa kohti, tapahtui silloinkin. Yöllä me sousimme vastamyrskyyn viivyttääksemme joutumistamme ajojäihin Ruotsin rannalla, mutta sinne sitä kuitenkin täytyi joutua. Päivän valetessa näimme yksinäisiä jäälauttoja ja maata parin peninkulman päässä tuulen alla. Kun myrsky yhä edelleen ihan huomattavasti laimeni, sousimme vastatuuleen, mikä meillä suinkin oli voimia, mutta meri kuohahteli hirvittävän korkealle, viskellen meitä yhä etemmäksi jäiden sekaan, jotka sillä kertaa olivat kovat ja terävät kuin vuoresta murretut kivenmöhkäleet. Puolen peninkulman päässä maasta särkyi veneemme yht'äkkiä, ja me hyppäsimme jäälautalle, joka ei ollut paljon suurempi tätä meidän pihamaatamme. Kaikki kokouduimme keskelle lauttaa, ja siinä isä luki: Herra siunatkoon meitä!"
"Se oli ihmeellinen pelastus", sanoi Rias-Matti. "Sillä lautalla pääsimme melkein virstan päähän maasta. Kokoutuneiden ajojäiden jyrinä oli kuin ukkosen räiske, ja korkeat kuohuaallot heittelivät pieniä jääkappaleita kuin lastuja."
"Jo auringon noustessa oli toinen hyljevene meistä ainoastaan muutaman sadan sylen päässä etelää kohti," jatkoi Jukki kertomustaan, "ja me kuulimme heidän huutelujansa, vaan silloin särkyi heidänkin veneensä. Kohtapa siinä ei enää ollut aikaa ajatella muuta kuin oman hengen pelastusta, sillä meidän jäälauttamme jysähti toiseen suurempaan ja halkesi ensin kahtia ja sitte moneksi palaksi. Minä olin veneen särkyessä saanut käteeni pyyntisauvan, ja siitä nyt tuli hyvä apu minulle ja isälle."
Vanhus keskeytti: "Minulla oli silloin ikää 50 vuotta ja Jukilla 27. Viime välillä lähimpänä maata olimme useammin kylmissä aalloissa kuin jäälautoilla."
"Me pysyttelimme yhdessä", sanoi Jukki, "painiskellessamme pyörivien jäämöhkäleiden kanssa."
"Jospa sama liha ja veri ei olisi pitänyt meitä yhdessä, niin ei 50-vuotias olisi koskaan tullut 80-vuotiaaksi", sanoi uljas vanhus, vakavasti ja pitkään katsoen harmaapäiseen poikaansa.