Punaisten kirsikkakukkien terälehtiä putoili tuhansittain heidän ympärilleen, ja linnut lauloivat heidän päänsä päällä. Merenlahdelta tuleva lempeä tuulenhenki leikki Yukin kiharoilla ja vallattomin niistä huiskahti hänen kädelleen. Jack kumartui ja suuteli sitä. Yuki hymyili ja oli onnellinen tuntiessaan hänen huultensa kosketuksen.
"Minä rakastan sinua koko sielustani!" huudahti Jack niin hellästi ja hartaasti, että koko luontoa näytti lämmittävän hänen lempensä hehku. "Naura nyt minulle vähän."
"Voi, milord", sammalsi Yuki, "minä ei enää koskaan naura teille. Minä voi nauraa siitä onnesta, että saan jälleen olla teidän."
Vetäen hänet syliinsä ja ilon kyynelten silmistään helmeillessä virkkoi Jack:
"Nyt sinun täytyy tulla minun mukanani minun kotiini."
"Minä tahtoo seurata teitä maailman loppuun saakka ja vielä kauemma!"
"Mutta me palaamme takaisin tänne. Me kudomme jälleen yhteen elämämme katkenneet langat."
"Ne ei koskaan katkea enää!" huudahti Yuki.
"Ennenkuin kuolema meidät erottaa", lisäsi Jack.
"Ei, ei, me uskomme kuten minun kansani uskoo, että me olemme yhdistetyt — ikuisesti."