"Toko—ton—Yare—ron—ton—ton—!" lauloi Yuki. Sen jälkeen vallitsi hetken hiljaisuus. Hän tuntui odottavan, että Jack kutsuisi häntä, vaan tämä ei hiiskunutkaan. Jack oli todellakin hänelle hyvin, hyvin vihainen, eikä hän vaan niin vähällä leppynyt. Sitten alkoi Yuki ravistaa pikku rumpuaan. Jack tiesi vallan hyvin, mitä tuo melu tarkotti. Yuki koetti kaikin tavoin herättää hänen huomiotaan, vaan kun se ei onnistunut, ryntäsi hän alas kuin pyörretuuli sekä riensi suoraan hänen luokseen, iloisesti ja raikkaasti nauraen.
Jack ei kuitenkaan ollut hänestä valittavinaan, vaan istui hiljaa ja vakavana. Hän pysähtyi silloin äkkiä, herkesi nauramasta ja meluamasta, katsoen häntä pitkään ja tutkivasti. Sitten hän läheni häntä varovasti ja pää viistossa, mikä asento teki hänet sangen hullunkuriseksi ja suloiseksi.
"Te on varmaan minulle vihainen?"
Ei vastausta.
"Te on varmaan minulle hyvin vihainen, ylhäisyys?"
Ei vieläkään vastausta.
"Te on kai minuun kovin suuttunut, milord?"
Jack oli edelleenkin vaiti, heittäen häneen vain halveksivan katseen.
Yuki purskahti hillittömään, ilvehtivään nauruun.
"Oh! Te on kai hirveästi, hirveästi, hirveästi loukkaantunut, mr Bigelow?"