Hänen hellä ja myöntyväinen käytöksensä vahvisti Jackissa sitä luuloa, ettei hänen vaimonsa enää koskaan jättäisi häntä. Hän mainitsikin siitä hänelle, eikä Yuki sanonut sanaakaan vastaan, mutta hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä.
Poikamaisella innolla ja itsepintaisuudella rukoili Jack hänen lupaamaan, ettei hän sitä enää koskaan tekisi.
"Sano minulle, ettet enää milloinkaan lähde luotani", pyysi hän.
"Ettenkö koskaan?" virkkoi Yuki melkein kysyvästi.
"Toista minun sanani", pyysi Jack. "Sano: Minä en koskaan, en koskaan, en koskaan jätä sinua."
"Oh, te tekee minusta pilaa", sanoi hän varmana siitä, että Jack sitä tekikin.
Mutta tämä ei hellittänyt, ennenkuin hän selvästi ja sana sanalta oli toistanut, että hän jäisi hänen luokseen siksi, kunnes kuolema heidät eroittaisi.
Eräänä päivänä huomasi Jack hänen innokkaasti askartelevan pienen kirjoituspöytänsä ääressä. Hänen pieni kätensä liikkui nopeasti alaspäin paperin sivua hänen piirrellessään siihen maansa merkillisiä kirjaimia.
"Mitä sinä teet, Yuki? Sinähän näytät niin tärkeältä ja juhlalliselta, ikäänkuin olisit joku nais-Buddha."
Hän asetti imupaperin huolellisesti kirjeen päälle, vaan ei vastannut mitään. Sensijaan näytti hän sormiaan, jotka muste oli tahrannut. Jack asettui hänen viereensä ja suuteli hänen pieniä sormenpäitään.